Lukko

Lukko. Se vuosien takainen, epäonnistumisen pelon lukko. Se ei todellakaan ole siltojen rakkauslukko, vaikka sitä voi vaalia sellaisena ”syynä vähän kaikkeen.” Se voi olla puolustus sille, että ei ole valmis kohtaamaan sellaisien seikkojen ilahduttavaa olemassaoloa, että kyllä minä voin. Ja haluan. Että minullakin on oikeus ja vahvuus tähän.

Joskus tähän tarvitsee apua. Keinoja. Huijata itsensä kirjoittamaan. Sellainen viikonloppu minulla on ihan lähellä. Sain keinoja irrottaa itseni ajatusten tyhjyydestä, siitä että mielessä ei liiku sanoja tekstiin, ei ideoita eikä varsinkaan halua aloittaa.

Mutta lukkoja tarvitaan. Aina ne kertovat jostain, ne ovat sellaisten ovien vartijoina, joita siinä ajassa ei ole valmis avaamaan. Ne suojelevat. On kasvettava sellainen maaperä, jossa on turvallista. Ilman keinotekoisia aseita pelon aiheuttajaa vastaan.

UNELMAT JA PELOT

Jokaisella on unelmia. Yksittäisiä, ajoittain mieleen pompahtavia haaveita. Sellaisia, joista tietää, että tämä ei ehkä koskaan toteudu. Toisenlaisia, jotka kovasti haluaisi toteuttaa ja on jo tehnytkin niiden todeksi tekemiseen kurottuvia tekoja.

Minulla on muutamia unelmia, ihan toteuttamiskelpoisia eloisia unelmia. Sellaisia, jotka ovat kulkeneet matkassani ihan, niin… varmaan jo aika pienestä taaperosta saakka. Mutta niihin liittyy pelkoja. Raapivia pelkoja, jotka hieman epämiellyttävällä tavalla estävät unelmia elämästä. Unelmilla on oikeus elää, oman näköistä ja minussa kiinni olevaa elämäänsä.

Mutta on myös pelkoja. Entä jos epäonnistun? Entä jos se ei ollutkaan mitä todella haluan? Entä jos paljastan itsestäni jotain sellaista, jonka haluan olevan piilossa?

Epäonnistuminen? Sellaiseen asiaan luottaminen, jota ei ole koskaan tehnyt, on kuin suunnistaisi kartta kädessä pimeässä. Ei tiedä mitä tulee vastaan, ja kyselee jatkuvasti itseltään, mitä minä kuvittelin, kun tähän aloin. Aika kertoo, oliko toive todellinen, niin vahvasti minussa kiinni, että uskallan elää sen kanssa.

Paljastuminen on kävelyä häpeän kanssa. Elämistä sen rinnalla, mikä on turvallista ja pelottavaa. Sen itsen kanssa, joka riippuliitää taivaalla unelman kanssa ja ajattelee: Tämä on vapaus, tämä on minun elämäni unelman kanssa. Sellainen saa tavoittelemaan mitä on mielen sopukoissa. Ajatuksena, toiveena, lohduttavana päämääränä.

Joskus sitä haluaisi

Sanoa toisin tai kertoa jotain ihan todellista. Sellaista todellista, jonka jokainen ymmärtäisi ja olisi ymmärryksen maaperällä, turvallisella maaperällä.

Jokainen meistä ymmärtää näkökohdat omista lähtökohdistaan käsin. Se miten katsomme maailmaa, ihmisyyttä ja itseämme sekä toisiamme. Pyrimme hyvään, mutta joskus täytyy sanoa, että kyllä se ketutus on sallittua. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse sietää. Ei itseltään eikä toisilta.
Ei ole mahdollista olla onnellinen koko ajan.

Ihmisyyteen kuuluvat virheet, niihin täsmälääke on anteeksianto. Itselle, toisille ja elämälle. Onnellisuus ei ole täydellisyyttä, vaan sitä että voi elää täysipainoista elämää. Silloin on ehyt, kun on tunteet. Jopa se ketutus.

This entry was posted on 24/12/2019, in Aiheeton.

FACEBOOKISTA TAKAISIN BLOGIIN

Toisinaan sitä lähtee etsimään uusia väyliä teksteilleen. Ja ajatuksilleen. Hyppäsin facebookista takaisin blogiini. Hyppäys tuli kuin teinin lähtö kotoa, yllättäen ja kaikki jäi taakse.

Tämä antoi päiviini aikaa. Tunteja tuli lisää. Ja kun (totta, että niin on, tunnen itseni väliin yksinäiseksi, vaikka itsekseni viihdynkin, ja tälle olisi monta elettyä elämän kohtaa kerrottavana, mutta) on aikaa tavata ihmisiä. Ihan kasvokkain. Vaikka lenkillä läheisessä puistossa. Kurssilla illalla. Kutsua ihmisiä kyläänkin. Face on energiasyöppö, ja syö se aikaakin.

Pelko kuitenkin siitä, että minut uhohdetaan kirjoittamaan jonnekin näitä blogitekstejäni, tai vähintäänkin jään jostain tärkeästä tapahtumasta paitsi, jonne en ehkä muutenkaan menisi tai en ainakaan piittaisi tapahtuman ilmoituksesta. (Ja saattaisin minä lähteäkin, kun olen kuin tuuli, sehän kääntyy.) Ja aina on se tarina pienestä pojasta, jonka kerran tunsin. Hän sai ihan uudet sukset ja seisottuaan hetken sukset jalassa, katsoi niitä ja sanoi: Ei nämä liiku! On lähdettävä itse liikkeelle. Kyllä minä sen osaan, Laitan tuulemaan.

Moninaista on introvertin elämä. Yksinoloa, ja väliin on ihana tavata ystäviä, jotka ymmärtävät viikon hiljaisuuden täältä päin. Ja sitten, kuten tänään iloisesti tapahtui, ystävä vuosien takaa laittoi viestiä ja ehdotti tapaamista, kunhan työkiireiltään kerkeää. Se oli ilo. Ja eilen se viesti tuli, kummilapsi lähetti niin hellyyttävän kotivideon, että ilahduin vuosiksi eteenpäin.

Aina en tarvitse suuria ihmismassoja, pienet kohtaamiset kotisomen maailmassa ovat niitä tärkeitä.

Viikkoja olen ollut kuin nuo nuupahtaneet ruusut. Ruususen univaihe on kuitenkin takana.

This entry was posted on 10/11/2019, in Aiheeton.

TIEDÄTKÖ?

Ttunnetko suruni nyt ja tuskan,

sen hämärän joka on myrskyn yllä,

kun tuuli nousee ja aallot kertovat tarinoita kaukaisista maista.

Sen kivun kun linnunpoikanen kuoriutuu munastaan,

sen onnen ja rakkauden

kun osaa lentää.

This entry was posted on 25/03/2019, in Aiheeton.

Onnea ei voi omistaa, mutta surua voi suitsia

Nämä maalaukset kertovat surkuhupaisalla tavalla onnesta. Onni tulee pisaroina, salamoina ja punaisen lailla huutaen. Näyttelijä Eeva Litmanen sanoi löytäneensä otsikon voimalauseensa esiäitinsä ikonin takaa. Onnen voi kokea, sen voi kadottaa helposti, joskus sen tai itseasiassa aika usein, sen eteen pitää tehdä töitä. Ja onni on siinä tekemisessä. Onni ei ole määränpää, se on matkan varrella löytyneitä aarteita, onni on elämällä niin, että tietää selviävänsä. Onni on turvallisuutta. Ja surua suitsimalla itselleen siedettäväksi, silloin onni voi kasvaa.

Onnellisuus on psykologi David Myersin mukaan läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää.  Juurikin näin.

Huono onni on vain kohtalon määräämää sattumaa. Siihen voi syntyä elämänsä ensitaipaleella. Aikuisena on mahdollisuus valita. Vaikeuksista selviäminen on päättämistä. Vihlovan kovaa toivoa. Ja silloin on
aiempaa enemmän mahdollisuus hyville sattumuksille. 

Hyvä ja huono onni, kohtaloako? Silloinhan ihminen olisi omasta tahdostaan riippumaton leijaava hiutale.

This entry was posted on 14/09/2018, in Aiheeton.

Musta ja valkoinen – oikea ja väärä?

Kirjoitan tätä, kuten naiset ovat aina kirjoittaneet. Vääjäämättä, kirjain kerrallaan, hetki kerrallaan. Päämäärätietoisesti ja hiljaa. Toki elän enemmän kuin kirjoitan. Elän elämääni harmaalla alueella. Se on keskeneräisyyden alue. Jokaisella aatteella, näkökulmalla on sille nimi. Arkikielessä kai valintaa oikean ja väärän välillä. Viime keskiviikkona sattuman kautta sain lukea seuraavan artikkelin:https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/08/29/elama-on-ongelma-joka-ei-ratkea-filosofi-varoittaa-positiivisen-ajattelun

Artikkeli myllersi ajatukseni uudelleen ja uudelleen sanonnan ”Elämä ei ole mustavalkoista” -ympärille. Puristin sitä ajatusta monesta eri suunnasta, kunnes lopulta ajatukseni sanoivat Pam, ja oivalsin jotain uutta. Artikkelin mukaan ihminen tekee väärin koko ajan. Ihmeellistä kyllä, se vapautti ajatukset ihan eri suuntaan kuin ennalta olisin arvannut. Mieli sai rauhan ja keho alkoi hengittää eri tahtiin. Lepo ja hiljaisuus. Ei väärän tekemistä tarvitse pelätä. Eikä sitäkään, että valitseeko oikein. Tärkeää on se, että valitsee. Ja tekee. Pahinta on se, että ei tee mitään. Silloin ei ole mahdollisuutta oppimiseen, itselle sopiviin valintoihin ja elämiseen.  

 

 

– raila

 

This entry was posted on 01/09/2018, in Aiheeton.

VIHLOVA

Olisi korjattava ja käännettävä,
vihlova aika ja hammas,
kunpa lopulta olisi vihreää tai ainakin
sinisen eri harmaat.

Jaloissani kiirii ikuisuuksia.
Valitse sama reitti ja uusi aika,
muista myös tämä tie.
Ja se miten olet,
seisot omillasi,
olematta irrallaan.

 

This entry was posted on 25/01/2018, in Aiheeton.

KATSE

En voi katsoa ja hengittää.
Siirrän katsettani
näen mustassa ilmassa pyöreitä
palloja. Yritän hengittää.
Jokainen pallo on sekunti,
jonka hengitän.

Lopulta valkoiset pallot,
sillä valkoisia ne olivat,
kasvavat toivoksi,
sanoiksi, odotukseksi
ja lupaukseksi,
ja ne kestävät.

Musta on kaiken valkoisen takana.

This entry was posted on 15/01/2018, in Aiheeton.

UUSI TIE

En jaksa tietöitä ja paluumatkoja.
Ne hidastavat matkaani,
sitä jossa tahdon vaihtaa vaatteet usein.
Matkaa jonka aikana hitaasti tihuuttaa,
niin ja voin hyppiä lätäköissä
ja kun on pimeää, voin puhua kanssasi.

En jaksa moneen kertaan sanottua
silti se on ainoa keino turvata matkani,
ja hiljaa ovat niin monta, he jotka iltaisin
katsovat kyyneliään.

En halua palata. Haluan lähteä. Pysyn paikallani.
En tiedä mitä tehdä ja lopulta olen yksin.
On uusi päivä ja sen ilta,
jossa kaikki mahdollinen tapahtuu,
ja minä katson uutta tietä ja kysyn:
Kuka minua opetti ajamaan lukitulla pyörällä?

This entry was posted on 28/12/2017, in Aiheeton.