Minä pelkään tunteita
Minä rakastan tunteita
Minä kuuntelen tunteita
Minä tarvitsen tunteita
Minä haluan, että minulla on tunteita
Minä kunnioitan tunteita

Tunsin aiemmin jonkin epämääräisen olon liikkuvan sisälläni. Etsin tyhjä sanko kädessä mustikoita ja ihmettelin, missä kaikki marjat ovat. Tiesin että niitä oli: tunteita kuin mustikoita.

Kunnes pysähdyin. Sanoin hiljaa itselleni: Nyt on turvallista kuunnella ja olla läsnä itseni äärellä sekä tukena. Sain tukea myös monelta tärkeältä henkilöltä, jopa turvallisen olkapään, jonka kastella kyynelillä. Mustikat alkoivat elää. Ne kasvoivat varvuksi, marjoiksi, joista tehdä kaikenlaisia asioita. Kuten tutkimusretkiä tyhjään sankoon, minuun. Ja sepäs aiheutti minussa valtavasti kummastusta. Minulleko suotu kaikki nämä marjat, jotka pyörivät sankon pohjalla kukin omaan suuntaansa. Kun sankoa kallistaa liikaa, mustikat kerääntyvät reunoille. Silloin niitä on paljon, paljon enemmän kuin alunperin näytti. Silloin sankon tasapainottaminen vaatii vakauttamista ja rauhoittumista. Heittäytymistä mustikkamättäälle ja kuuntelua. Mitä minussa tapahtuu?

Häpeä lie enemmän suhde itseen kuin tunne.

Häpeä estää tuntemasta. Häpeä estää puhumasta. Häpeä sanoo meille: Älä puhu tästä ja tuosta ja varsinkaan siitä. Se kääriytyy meidän ympärillemme ja on vihuliainen. Häpeän käsittelyn ja pienentämisen täsmälääke on puhuminen. Se pienenee, satutettu tulee näkyväksi ja häpeä ilman elämää muuttuu elämäksi, jossa pieni osa häpeää jää, ainoastaan se ihmisyyteen tarvittava määrä.

Tunteet ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat tarpeistamme. Ne kertovat meille, milloin valitsemme itselle hyvää tekeviä ratkaisuja. Kertovat myös toisen suunnan. Tunteet tarvitsevat kunnioitusta, sillä ne osoittavat suunnan itseemme. Ne ovat osa ihmisyyttä. Meidän ihmisten kohtaamispaikka. Sanat luovat alun yhteyteen.

Olen miettinyt tätä aihetta viime aikoina paljon. Oma muutos, prosessi, kasvu ja oppiminen, miksi sitä nimitänkin, on ollut valtava tunteiden ja hyväksymisen metsä. Väliin olen samonnut metsässä hämmästyneenä ja ihmetellen. Väliin olen ollut täysin hukassa, kyyneleet ovat tehneet polkuja poskille sen sijaan, että olisin löytänyt metsästä polkuja, jotka olisivat vieneet takaisin tielle. Väliin olen ollut täysin yksin, väliin olen saanut tukea ystäviltä ja läheisiltä.

Alan ymmärtää, että tietä ei ole. Ei ainakaan sellaista kuin olisin toivonut. Olematon tie vaatii oman elämän, maailmankuvan ja itsen rakentamista uudelleen. Oppaana ovat tunteet (kuinka niitä aiemmin vihasinkaan!), nyt ne kertovat suuntaa, ovat suojani kipeydeltä ja antavat elämääni kokemista, ihmisyyttä ja myös raadollisuutta. Elämä ilman tunteita on elämätön elämä.

Koko prosessi, koko elämä, kaikki se muutos. Kipeää, hengästyttävää ja hoitavaa. Ja alati muuttuvaa. Niin kaunista ja pelottavaa. Ja rakastavaa.

Oli ilta. Aavistinko vai en? Enemmänkin tiesin. Oli niin hiljaista. Ehkäpä viimeinen vilkuttaminen pari päivää aiemmin kesti sen vuoksi niin kauan, kun oli aika. Oli avaruus ja aamu. Valojen kirpeä loiste ja kosketus. Vain se oli viimeinen. Kosketus.

Kuinka me osaammekaan olla kaiken tuolla puolen. Kun on ikävä ja hiljaiset sanat. Kun on lähtö. Ja sanojen myötä kosketamme kaipuuta. Sanat peittävät hiljaisuuden ja silti on sanottava se viimeinen.
Kuinka sinä tulitkaan uniini? Asutit maan, jossa elin. Piirsit linnut ja taivaan, vain vapaudella siihen ei pääse. Kuinka on sanottava se viimeinen sana? Tiesitkö koskaan kuinka se olisi ollut totta?

Ja silti on piirrettävä tie. En piirrä sittenkään, sanoivat pikkuiset. En piirrä, kirjoita tai soita. Koska ei ole totta se, että kaiken voi käsittää. On elettävä. Vain ja ainoastaan elettävä. Tämäkin.

Minun tieni. Alkoiko se jo aiemmin vai tänäänkö löytyi kaikki maa? En tiedä, eikä vastauksia tarvitse ollakaan. Kunhan maa jalkojeni alla kantaa.

Jonain päivänä, kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kun lumi on ollut maassa tarpeeksi kauan tehdäkseen valkean joulun. Ja etäisyys seuraavaan päivään on lyhyt. On uusia asioita. On elämä. Ja kaiken piirtää tyhjäksi uutiset, ulkopuolisuus, surullinen viestien odottaminen. Onko kauan ollut näin, vain tänäänkö minä havahdun?

Että olen tässä. Aina. Jalat maassa. Tyhjyys. Ja musta piirtää yöt ja taivasten valuvat sateet.

Kerro minulle onko aina näin? Onko aina uusia pelkoja, pieniä kaikuja tulevasta, kun menneisyyden luulin eläneeni jo. Niinhän se on, että pettymys ajaa tähän, tyhjyyteen, taivasten valtakunnan putoamiseen. En ole yksin, olen itsekseni.

Tarinoiden alku syntyy tunneyhteyden kautta. On kertoja ja kuulija, tarinan aloittaja ja tarinan maapinta, laskeutuminen.
Jollei ole tarinaa, on hiljaisuus (Alkuperäinen ajatus Elina Jokinen, Säröjen kauneus). Kun on hiljaisuus, ei voi toimia, ei ole keinoja, ei maata. josta ponnistaa. Ei maata johon laskeutua. Ovat häpeä ja arvottomuus. Petkutus ja ivallisuus. Ne eivät ole turvallisia. Se mitä uskomme, vaikuttaa siihen mitä teemme, valitsemme.

Se vain katosi. Tekstini aihe. Pyyhälsi salaisuuksien vuorilta luokseni. Oli kirkas ja selkeä. Kertoi tarinansa, ehdotuksen, joka oli minusta sarkastisen kaunis. Siten, että huvittui siitä mitä itse oli ja nauroi itselleen. Siitä tarinasta voisi oppia. Ehkä opin sen, että aina ei tarvitse muistaa itse tarinaa, vaan sen, mitä sen katoaminen jättää jälkeensä.

Oman tarinansa voi unohtaa. Sellaiseksi, joka siirtyy elämäkertamuistiin, eikä sitä enää tarvitse kertoa itselleen yhä uudestaan. Eletty elämä ja nykyisyyden läsnäolo. Ei äärellä vaan elossa.

Helmikuun valoisa läsnäolo voi satuttaa. Valo sattuu silmiin ja lumi on katseen alla kuin kirskuva teräs. Silti on kaunista. Kevät on lähempänä, sehän kuuluu jo ihan sillalla, lähellä kotia. On jo kuin olisi piirtänyt lupauksen tulevasta kesästä puiden silmuihin ja veden vapauteen.

Lumi on arvoitus. Se sataa silloin kun sitä ei toivoisi maahan putoavan, ja kun sitä toivoo, lumisadetta pehmeää, se ei vain tapahdu. Mutta kaunis se on, ja kuin lapsen uni, se laskeutuu kaiken ylle.

Kenties olen kirjoittanut näistä kahdesta kaveruksesta aiemmin. Kenties olen silloin ollut matkalla näiden asioiden kanssa. Nämä kaverukset, kiitos ja onni ovat viehättäviä, vaikeasti tavoiteltavia ja nöyriä. Niiden luokse ei ajeta helposti ja komeasti taksilla tai kuljeta sitä valtaväylää, jota isoimmat ja suurimmat asiat kulkevat. Heidän luokseen tie vie hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti.

Sillä tiellä voi pelottaa, menettää ja satuttaa itsensä. Hukata itsensä. Unohtua laaksoon, jossa oli turvallista, kun parempi olisi ollut kiivetä jyrkkää seinämää. Nauraa nousulle ja uhmata. Tätäkin se on ollut. Kaiken uhallakin, menettämisen ja luopumisen tuskassa, matkaa on tehty.

Ajoittain pääsen kylään näiden luokse. Tai he tulevat luokseni. Silloin keitetään kuppi teetä, istahdetaan alas ja kuulostellaan hiljaa. He eivät ole enää kaveruksia, joita on kunnia tavata vaan ystäviä, jotka välittävät, huolehtivat ja antavat lämmön tunteen.

Kiitos M!, joka koronavuonna tulit elämääni, lämmöllä, kivasti ja kuunnellen. Kohdaten.
Kiitos, Hanna! Niin, tiedät kyllä.

Lukko. Se vuosien takainen, epäonnistumisen pelon lukko. Se ei todellakaan ole siltojen rakkauslukko, vaikka sitä voi vaalia sellaisena ”syynä vähän kaikkeen.” Se voi olla puolustus sille, että ei ole valmis kohtaamaan sellaisien seikkojen ilahduttavaa olemassaoloa, että kyllä minä voin. Ja haluan. Että minullakin on oikeus ja vahvuus tähän.

Joskus tähän tarvitsee apua. Keinoja. Huijata itsensä kirjoittamaan. Sellainen viikonloppu minulla on ihan lähellä. Sain keinoja irrottaa itseni ajatusten tyhjyydestä, siitä että mielessä ei liiku sanoja tekstiin, ei ideoita eikä varsinkaan halua aloittaa.

Mutta lukkoja tarvitaan. Aina ne kertovat jostain, ne ovat sellaisten ovien vartijoina, joita siinä ajassa ei ole valmis avaamaan. Ne suojelevat. On kasvettava sellainen maaperä, jossa on turvallista. Ilman keinotekoisia aseita pelon aiheuttajaa vastaan.