Archive | 16/02/2010

ARTO

Arto pesi autoa pihalla. Hän oli imuroinut auton penkit edestä ja takaa, poistanut kuramatot ja kastellut ne. Hän harjasi kuramatoista pois harmaata savea ja ruskeaa hiekkaa. Kati imuroi taloa sisältä. Auto ei ollut tuliterä. Ei ollut heidän talokaan avaimet käteen –periaatteella rakennettu. Talo oli yli kymmenen vuotta vanha.  Arto oli paiskinut töitä, hyväpalkkainen työ hänellä oli, ja Kati oli saanut uuden työpaikan. Tiukkaa heillä vielä oli, molempien opinnot olivat kerryttäneet lainaa, ja talo tuli vielä hankittua. Mutta he olivat halunneet valmistumisensa jälkeen mahdollisimman pian aloittaa tavallisen elämän. Aamulla töihin, neljältä kotiin. Loppuilta kuluisi telkkaria katsellessa. Arto kävi juoksemassa iltalenkin kolmesti viikossa. Kati kävi pelaamassa lentopalloa työporukan kanssa.

Kaikki oli hyvin, kunnes tuona keväisenä lauantaina Arto huomasi koko elämänsä olevan jotenkin, ehkä riittämätön. Heillä oli kaikkea, aikaa toisilleen ja molemmilla työpaikka, joka vastasi tutkintotodistusta. Mutta silti. Jotain puuttui. Tilannetta pahensi se, että naapuri ajoi jälleen pihaansa uudella autolla. Kai naapuri sanoisi sen taas olevan sellainen Mini. Naapuri sanoi aina uutta autoaan Miniksi. Oli turhaa ajatella, että se viittaisi kokoon. Siis auton fyysiseen kokoon. Totta puhuen se viittasi naapurin itseensä. Siihen, että olipa auto merkiltään ja malliltaan mikä tahansa, aina auto oli liian vaatimaton hänelle. Hänen itsensä mielestä.

-Tää nyt on vaan tällanen, kyllä tämä minulle välttää, Kalle sanoi puhkuen ylpeyttä. Ja kertoi vielä pärjäävänsä autonvaihdossa. Jokaisessa kaupassa.

Arto jätti auton pesemisen sikseen. Häntä suututti. Naapuri ei ole koskaan tehnyt sellaista työtä, että voisi ansaita niin paljon, että saisi tuollaisen auton. Jotkut syntyvät kultalusikka suussa.  Arto katsoi heidän omaa autoaan. Olkoot. Pesen sen myöhemmin, hän ajatteli.

Kati katsahti Artoa tämän astuessa tuulikaapista eteiseen. Matot olivat ulkona. Arto otti Katia tiukasti vyötäisiltä kiinni.

-Eikö olisi hienoa, jos sinun ei tarvitsisi koskaan enää siivota. Eikä minun imuroida autoa tai lähteä aamulla töihin. Ei sinun eikä minun.

-Hienoa? Kati sanoi. Miksi en voisi siivota? Kati mietti hetken, katsahti ulos ikkunasta ja sanoi: siis Kalle taas, niinkö.

-Niin, hymähti Arto.

Mitä sinä oikein haluat, kimpaantui Kati. Eikö tässä nyt ole kaikki ihan hyvin? Mitä minä kotona tekisin, lakkaisin kynsiä ja kulkisin shoppailemassa sinun rahoillasi. Sitäkö sinä haluat? Minä en ala sinun pikkurouvaksesi. Pidä talosi. Pidä haaveesi. Tästä on puhuttu monta kertaa, ja tämä kerta on viimeinen.

Arto lähti ulos pesemään autoaan. Hän kiillotti sitä vielä hetken, viimeisteli autonsa ja asteli Kallen luokse.

-Kuule, kun minäkin haluaisin vaihtaa autoa…

 Tarinamaanantain 74. aihe on MINI