Archives

KYNÄLAATIKKO: ELI

kuinka mistä tahansa pääsee mihin tahansa kirjoittaessa.

Juu, tiedän. Minun piti tänään kirjoittaa tänne yksi teksti. Mutta kun koko ilta meni tämän laatikon värkkäämisessä. Ja mukavaa oli, tämänkin kanssa. Piti vähän harjoitella ensi viikkoa varten. Alkuperäinen idea löytyi Taika -lehden numerosta 8/10. Ja täältä sain lisäopastusta: Taavanainen

Tuohon pohjaan löysin uuden ratkaisun tätä tehdessä. Siten tulee siistimpi, eivätkä nurkat irvistä. Tuon minun huolellisuuden kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Joka kerta tällaisia värkätessä hermostun siihen kun en saa suoraa jälkeä. Siksi en ompele. Onkohan sillä jotain tekemistä myös hiihtämisen kanssa? On. Olen aivan vakuuttunut tästä. Siis en hiihdä kun en osaa tehdä suoraa latua;-) eli se on aivan liian suoraviivaista hommaa. Siksi siis pidin aikoinaan laskettelusta…

[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/box/]

Tämä oli mukavaa. Kyllähän kirjoittaja kynäkotelon tarvitsee = puolustus sille, kun en tänään kirjoittanut.

MINNE MATKA?

Ystävät ovat ajatustemme ja tunteidemme lähdevettä. Joskus he pesevät koko maailmamme, sisäiset ikkunamme ovat sitten puhtaita, ja ystävät auttavat meitä näkemään yhä paremmin sitä mitä tahdomme (kiitos hänelle;-). Joskus he vain ottavat vastaan varsinaisen sarjan vesipisaroita, nenäliinat ovat tarpeellisia, ja kyyneleet haihtuvat.

Ihmetellä vain täytyy: lähdevesi ja suolainen kyynelten vesi vain joskus sattuvat sekoittumaan keskenään. Katse on samea ja piiloon verhoiltu. Olo on valkoinen, mutta ei puhdas kuten sateen jäljiltä vaan ikkunat muuttuvat likaisen pesemättömäksi, ja kelmeä valo tekee kaikesta kipeämpää, yhä.

Kuin katsoisi huurtuneeseen peiliin: yrittää pyyhkeellä puhdista höyryn pois, mutta pyyhe muuttuu kosteaksi eikä sitä voi edes antaa kenellekään. Ei nakata kehään eikä  toiselle. Sen voi vai ripustaa naulaan ja toivoa, että joskus muistaisi itse laittaa pyyhkeen pesuun. Ja peilikuva on lähinnä hölmistynyt.

Lopetin kolme vuotta sitten erään kertomukseni alun näin: aiemmin olin niin varma, kuinka asiat tehdään. Nyt olen hajonnut kysymään suuntaa.  

Luulen, että yhä enemmän tulen olemaan tässä. Kysymässä suuntaa. Odottamassa että jostain saisin kartan, mistä löytää tie sinne minne haluan (mikä se sitten onkaan) sen vievän. Mutta se kartta täytynee kyllä itse piirtää. Siinä on paljon vuoria, yksi metsä (metsät ovat vain metsiä) pari karhua ja juurakoita. Yksi keiju ilveilemässä minkä ehtii, yksi pieni metsämaahinen keppostelemassa jaloillaan. Yksi menninkäisen hymyilevä katse.  Ja minä voin vain katsella. Kysyä?

Minne ihmeeseen minä olen menossa?

MERILLE

Annu valahti kalpeaksi. Ei. Ei nyt. Vaan sisällään alkoi juosta ovienpaukuttelija. Sitä ei juuri koskaan nähnyt. Se vilahti kätevästi aina alta pois, kun katse pyyhkäisi sitä kuin majakanvalo. Käänsi aina selkänsä kuin hyrrä. Kuin valkoinen taskulampun valo syksyn illoissa kun lapsena leikittiin piilosta pimeällä. Halusi olla piilossa, että joku toinen löydettäisiin ensin, että joku toinen lähtisi sisälle ja itse saisi jäädä ulos. Taskulamppujen, katuvalojen ulottumattomiin, piileskellä takana lehtien, tuntea niiden syksyn rehellinen kirkkaus. Jotta olisi piilossa, ja majakanvartija olisi lähtenyt kauas merille, Muumipapan mukana.