Archives

LOPUTTOMAN LOPULLISUUDESTA

Joskus erilaiset päivät päättyvät siihen, että ajattelee tehtyä päätöstä tai elettyä kokemusta sellaisinaan niin aitoina ja vilpittöminä silmiensä edestä juoksevina, että niihin voisi miltei tarttua kiinni. Ajatukset ovat niin konkreettisia, ja ikään kuin hapuilee käsillään yrittäen koskea niihin, kuten lapsena leikki sormilla tuiki, tuiki tähtönen –laulun sanojen mukana. Avattiin ja suljettiin kämmentä, koukistettiin sormia. Yritettiin saada tähti pysymään suljetussa nyrkissä. Ja aina kun nyrkin aukaisi, lähti se lauluun uudelleen ja uudelleen mukaan tuikkimaan ja vilkuttamaan. Nyrkki kiinni ajatus itsellä. Nyrkki auki, ja kaikki näkevät ajatuksen.

Tuollaista kiinni ja auki -ajatusta voisi leikkiä loputtomiin. Loputtomat ajatukset, jotka usein liittyvät tapahtumiin, vuosia sitten eletteyihin asioihin, ne ovat kuin pieniä tähtiä. Kirkuvia kirkkaudessaan , sammuneita tunteiltaan. Nämä ominaisuudet tekevät niistä loputtomia, välähdyksenkaltaisia hetkiä. Ne vilisevät ajatusten läpi kuten luistelija sulavasti vuosia harjoiteltuaan musiikin ja liikkeen yhdistämistä toistuviksi kuvioiksi jään liukkaalle pinnalle. Kuviot toistuvat, viiltävät jäätä ja saavat sen vuotamaan.

Kun itkee tätä hetkeä, itkee kaiken loppuneen loputtomuutta.

”Voiko kukaan muu itkeä sillä tavoin? Ei vanha nainen. Vanhuuden kyyneleet voivat olla surkeita, ne voivat olla viheliäisiä, ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Mutta ne tietävät ettei oikeutta voi pyytää, ne ovat oppineet liikaa, niissä ei ole sitä pohjattomuutta kuin tulvivassa veressä. Pieni lapsi voi itkeä niin kuin koko maailmankaikkeuden onneton yksinäisyys koskisi vain sitä – tärkeintä naisen itkussa ei ole tuska, ei, vaan vääryden hyväksymisen lopullisuus. Näin oli ennen, on nyt ja tulee aina olemaan, sanovat nuo kyyneliä valuvat suljetut silmät, niin sanoo huojuva vartalo, murhe. Murhe, niin sitä se on, suremista. ”

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (ss. 172-173)

KIRJOITTAJAN HALU OLLA ESILLÄ

Kirjoittamisen opintojen aikana mietimme myös, kuinka kirjoittaja suhtautuu julkaisemiseen. Voisi ajatella, että kirjailija riemastuu kun hänen käsikirjoituksensa ylittää julkaisukynnyksen. Tai riemastuu, kuten minäkin myönnän tekeväni, kun saan jonkin tekstin tänne blogiini. Olen samalla kustantaja, kirjoittaja, portinvartija. Siis vastuussa kaikesta.

Muistan riemastuneeni, kun ensimmäinen juttuni meni läpi paikkakunnan lehdessä. No, paljon seuraajia se ei ole saanut. Mutta kuinka hassua se onkaan, että jokainen Kerro vielä –blogissanikin julkaisemani teksti tai ensimmäinen julkaistu juttuni tai edes ajatus painetusta runoteoksesta nostattavat väliin kylmän hien pintaan; sillä ennen kaikkea ne saavat pelkäämään. Pelkäämään että kukaan ei lue sitä. Että kukaan entisistä tai mahdollisista tulevistakaan lukijoistani ei ole kiinnostunut siitä mitä kirjoitan. Siksi ajattelen jokaista blogissani saamaani kommenttia ilolla, lämmöllä ja kannan niitä kuin aarteita mukanani.

Kuulin kommentin blogini kirjoittamisesta: haluan olla esillä. No, toden sanoakseni en halua olla esillä. En pystyisi olemaan edes harrastajanäyttelijä. Harrastajakirjoittaja kylläkin. Mutta haluan että tekstini ovat esillä silloin kun niin hyvin käy, että löydän itseäni kiehtovan ajatuksen, josta kirjoittaa.  Mutta välillä tunne on kuin lapsena äitini sanoessa minulle, kun housujeni päälle noussut puseroni liputti iloisesti: ”Napa näkkyy, naapurin pojat nauraa”. Voitte arvata miltä minusta tuntui, varsinkin kun lapsuuteni naapurin tytöllä oli seitsemän veljeä.;-) Nyt hieman naurattaa, mutta silloin se oli vakava paikka hieman yli kymmenvuotiaalle.

Samanlainen tunne on julkaisemisen kanssa: mutta siihen tunteeseen tottuu. Ainakin tekstin julkaiseminen on hieman helpompaa, eli helppous on suhteessa siihen, kuinka monta tekstiä on astunut reippaan harppauksen julkaisukynnyksen yli. Tai sitten ei.

Kirjoittaja ei halua olla esillä, tai ainakaan minä en halua olla. Mutta se on pakko oppia sietämään, että ajatukseni ovat esillä. Jokaista en voi miellyttää. Ja kun halu itseilmaisuun on vahva, kasvaa sietokykykin. Silloin astuu aikamoisen askeleen yli sen, mistä ei koskaan halua kertoa, ja kertoo vain siitä minkä itse arvelee kestävän. Se on ainaista taistelua itseni kanssa siitä, mistä on lupa kirjoittaa. Yhä enemmän ajattelen että HAH, vai ei ole lupaa. Kyllä on.  Kunhan ei vain loukkaa ketään terävällä kynällään tyyliin Cave Canem.

EN TIEDÄ MITÄÄN

Olisipa jossain kirjasto,
lainasto ajatusten takamailla,
siellä tietopalvelu naisille,
jotka osaavat kysyä vain,
mitä tehdä kun en tiedä mitään,
heille ei ole muuta valintaa kuin vain sanoa en tiedä mitään.

Sellainen kirjasto, että voisi kysyä,
mitä sinä teit kun kaiken olet nähnyt,
mutta vähemmän elänyt kuin näkemäsi,
kun elämäsi on pienissä sanoissa,
kysyvissä ja rukoilevissa ja pyytävissä katseissa,
niihin katseisiin haluaisit vastauksen,
ja pelkäät lukea sen toisten silmistä,
sillä hekään eivät tiedä,
miksi elämä on välillä kurjuuden kuppiloita,
petettyjä unelmia ja vihattuja odotuksia.

Mitä tehdä kun ei saa vastauksia?
On vain vastaus en tiedä mitään.
Eihän minun tarvitsekaan. Tietää. Eihän?

Runotorstai haastaa 181. hokemalla ”en tiedä mitään”, ja tämä sopi hyvin iltani tunnelmaan. Tänään. Ja se kesti  vain hetken. Onneksi.

PIDÄN…

…ihmisistä jotka keskustelevat, juttelevat tai pulputtavat. Pidän ihmisistä jotka kertovat tai sanovat. Mutta en pidä ihmisistä, jotka puhuvat. Jotka puhuvat tietyllä tavalla: Minä taivun puhhuu ja puhhuu -puhumisen alla kuin heinälyhde. Lyhde viuhuu ja viuhuu tuulessa, ja lopulta olen aivan pyörähtänyt ajatuksissani toiseen suuntaan kuin alun perin itselläni oli tarkoitus.

Puhhuu –ihmiset saattavat kyllä, kyllä! jopa antaa suunvuoron. He eivät vain anna tilaa kuunnella. Sitten pienenee ja pienenee ja yrittää olla pelkkänä korvana silloin kun mieluummin haluaisi maailman suurimman megafonin käteensä. Ihan vain siksi että saisi huutaa. Sanoja suu ja silmät täynnä, onko kuolettavampaa iskua kuin puhhuu.

VOISIN TÄNÄÄN TAPUTTAA

Olen jälleen kirjoittamismyötätuulessa. Lisäksi päivääni kuuluu pari mukavaa viestiä, ulkoilua (siivosin kesää pois, mutta kaipaan jo tulevaa), ja huomasin pitäväni syksystä jälleen. En ole huolehtinut Puolikkaasta auringosta, joka pitäisi lukea keskiviikkoon mennessä, ja minä kun en ole edes aloittanut. Toivottavasti kirja vie mukanaan.

Ennen kaikkea olen saanut nauttia vapaasta olosta: olen saanut tehdä mitä haluan ja tykkään, ja minähän tykkään kirjoittaa. Olen siis kirjoittanut. Yllättikö teidät? Ei hätää, minut se yllätti.

ODOTUKSET

On niin helppoa, kun tiesi mitä Hän odotti. Vuosikausia Annu  oli kysyvä ja mietti, millaisen hänen elämänsä tulisi olla, jotta Hän katsoisi Annua silmillään ja ajatuksillaan sillä varmuudella, joka herää kun tietää itse tehneensä oikein, ja huomaa myös haluavansa lukea tämän toisten katseista ja ajatuksista. Ja joskus Annu voi lukeakin: heidän tietämättään.

Kun Annu ei tiennyt, mitä Hän odotti ja vaelsi ihmisten välisessä äänettömässä virtauksessa saarena, ruohomattona jolla ei ollut juuria, ei lintuja rakentamassa pesiään puiden latvustoihin, oli vain rakentamaton, kelluva saari joka vihreyttään tervehti jokaista rantaa ilolla. Kunnes virtaus kutsui jälleen, ja Annu hakeutui merikotkien siipien väliin, uiden tuhansia sanoja tyhjäksi ja pesten karttaansa tiimalasissa, joka pienenä ja ajattomana valutti hiekkaa silmiin.

On niin helppoa, kun tietää mitä Hän haluaa ja tietää myös, että Annu ei sitä koskaan voi hänelle kantaa lahjana tai uhrauksena tai elämänä, joka olisi rusetti tai sinetti heidän välillään. On niin helppoa, kun tietää että hänessä  ei ole mitään millä vastata tuohon odotukseen, ja jos vastaisikin hänellä ei olisi nimeä eikä omaa aamua itselleen, eikä toista iltaa unelmilleen.

FLÄP-FLÄP

Ajelin tänään kyliltä kotia kohden. Usein minulla on autossa radio auki, olen koukussa PäläPälään ja Jokisen Ileen.  No, Novasta soi CCR:n kappale, jonka en tiennyt olevan CCR:n, mutta kappaleen olin todella kuullut usein. Enkä nyt tietenkään muista sen nimeä. Ja olin unohtaa koko asian miltei samantien. Kunnes ajattelin, että kuinka paljon päivässä menee tuosta noin vain ohi, Fläp-Fläp, kun Unohduksen Perhoset väpättävät ohitsemme niin paljon sanoja ja musiikkia ja tuttuja asioita, joita emme huomaa tai emme ehdi huomata. Varsinkin tutut jutut saavat aikaan Fläp-Fläpin.

Jos todella keskittyisimme siihen mitä kuulemme, ja siihen mitä sanotaan ja vielä siihenkin mitä tarkoitetaan, ehtisimmekö me ihmisparat vajavaisine korvinemme ja käsityskykyinemme todella tietää mistä on kysymys. Ei Fläp-Fläp vaan ymmärrän. Ei fläp-fläp, vaan kuuntelen. EI, fläp-fläp vaan minä todella tahdon tietää mitä sinulle kuuluu.

No, ovat perhosetkin kauniita: eritoten Sitruunaperhoset ja Suruvaipat.  Ja muumeissa  joku, Muumipeikkoko, oli sitä mieltä että kesän ensimmäisen perhosen väri kertoo onko tulossa iloinen vai tavallinen kesä. Jotenkin niin se meni.

Joskus fläp-fläp. Voimavarojemme mukaan.

PIENI MELANKOLIA

En tiedä mitä sinulle kuuluu, en tiedä meille kuuluisi nyt.  Eilen tiesin että olin jostain syystä tavattoman huolissani. Minä kuivaan sateita, minä kuivaan kosteita syksyisiä päiviä. Olen tehnyt kuviokierroksia yhteisissä hetkissä. Hiljalleen minun on vain tunnustettava, minä kaipaan. Minä kaipaan niitä meidän puhumattomia toiveitamme, minä kaipaan tuulahduksia tunteistasi. Mutta ei öisin, eihän. Minä synnytin pienen melankolian tähän syksyyn. Pieni melankolia, ja katson kaikkea kuin olisin kipeänä ensimmäistä kertaa.