Archives

UNET JA YÖT

En halua nukahtaa, en laittaa soimaan
unohtumattomia lauluja menneestä
en peitellä uniani joissa kerron
mille todella haluan nauraa
ja kun vedet kantavat tunteiden todellisuuden
menneestä

johon vievät jatkuvat sillat, alati
muistan notkeat pihlajat ja marjat pensaissa
punaiset oikeasti

Ja sinä häviät muistoistani todellisempaan,
sinun päiviesi iltoihin ja minä en voi enää palata todelliseen
sillä minä en minä tiedä minkä painon se toisi tullessaan

On parasta vajota uniin ja odottaa
sillä huomiselle ei ole parempaa tehtävää
kuin odottaminen

MUOTO

 

”Asettele työhön tulevat materiaalit valitsemasi muodon sisään. Muoto voi olla ympyrä, sydän, kolmio tai muu yksinkertainen muoto. Se voi olla myös kirjain tai numero, mitä tahansa keksitkin. Täytä muoto kuvilla, papereilla ja koristeilla. Tarkoitus ei ole tehdä esim. pyöreää sivua, vaan sijoittaa sivun kaikki elementit tämän muodon sisään.”

Muita Muoto -skräppäyksiä täältä.

*************************

Valoa oli huudettu hengästyksiin asti

Valoa oli huudettu hengästyksiin asti

niinä iltoina kun matala aurinko

sai maata hipovien pääskysten rinnat punertamaan.

Nyt ja yhä kiihkeämpää

on vimma viettää yötä vain itsessäni

ja etsiä pelastusta ja lepoa

kaukaisimmasta historiastani.

Joka ilta tulen itseäni vastaan  taaksepäin.

________________________________

La luce era gridata a perdifiato

La luce era gridata a perdifiato

Le sere che il sole basso

Arrossava il petto delle rondini rase.

Ora e sempre più viva

Sarà la smania di far notte in me solo

E cercar scampo e riposo

Nella mia storia più remota.

Ogni sera mi vado incontro a ritroso.

Runo löytyy  sekä italiaksi että suomeksi teoksesta ”Italian runoutta 1900-luvulta” . Kirjoittaja on Leonardo Sinisgalli (1908-1981). Kokoelma (antologia?) on hieno.

VALOON JA TUULEEN

Minä rakastan tätä runoteosta! Ajatelkaa vaikka seuraavia runoja:

ALASTOMUUS

Alastomana, aseettomana, kaiken melun keskellä
hän kuuli hiljaisuuden nousevan sisällään.
Hän näki rauhallisen muurahaisen
ryömimässä vääntyneillä jaloillaan pitkin seinää,
kuin suurennetun ja suuripäisen.
Se oli päässyt jo pitkälle matkalla ei minnekään.
Silloin hän muisti pienen pumpulilla  lastatun veneen.
Sen alaston soutaja antoi airojen pudota, istui paikallaan
liikkumatta
ja nousi suurella liitävällä pilvellä ylemmäs ja ylemmäs. Ehkä
hän huomasi, että  häntä tarkkailtiin. Hänen koko olemuksensa
hehkui peiteltyä tyytyväisyyttä. Edellisenä iltana
hän oli aivan sattumalta kylpenyt ja leikannut kyntensä.

*************************************’

Jos valehtelinkin,
en halunnut huiputtaa sinua,
vaan suojella sinua varjoltasi.

***********************************

Vielä nytkin voi toisinaan
avata maailman
pienen pienellä apilalla.

EN TIEDÄ MITÄÄN

Olisipa jossain kirjasto,
lainasto ajatusten takamailla,
siellä tietopalvelu naisille,
jotka osaavat kysyä vain,
mitä tehdä kun en tiedä mitään,
heille ei ole muuta valintaa kuin vain sanoa en tiedä mitään.

Sellainen kirjasto, että voisi kysyä,
mitä sinä teit kun kaiken olet nähnyt,
mutta vähemmän elänyt kuin näkemäsi,
kun elämäsi on pienissä sanoissa,
kysyvissä ja rukoilevissa ja pyytävissä katseissa,
niihin katseisiin haluaisit vastauksen,
ja pelkäät lukea sen toisten silmistä,
sillä hekään eivät tiedä,
miksi elämä on välillä kurjuuden kuppiloita,
petettyjä unelmia ja vihattuja odotuksia.

Mitä tehdä kun ei saa vastauksia?
On vain vastaus en tiedä mitään.
Eihän minun tarvitsekaan. Tietää. Eihän?

Runotorstai haastaa 181. hokemalla ”en tiedä mitään”, ja tämä sopi hyvin iltani tunnelmaan. Tänään. Ja se kesti  vain hetken. Onneksi.

MERILLE

Annu valahti kalpeaksi. Ei. Ei nyt. Vaan sisällään alkoi juosta ovienpaukuttelija. Sitä ei juuri koskaan nähnyt. Se vilahti kätevästi aina alta pois, kun katse pyyhkäisi sitä kuin majakanvalo. Käänsi aina selkänsä kuin hyrrä. Kuin valkoinen taskulampun valo syksyn illoissa kun lapsena leikittiin piilosta pimeällä. Halusi olla piilossa, että joku toinen löydettäisiin ensin, että joku toinen lähtisi sisälle ja itse saisi jäädä ulos. Taskulamppujen, katuvalojen ulottumattomiin, piileskellä takana lehtien, tuntea niiden syksyn rehellinen kirkkaus. Jotta olisi piilossa, ja majakanvartija olisi lähtenyt kauas merille, Muumipapan mukana.

ELOKUU

Sinä teit pihani
äkkiä kukkaniityksi
enkä osaa pelätä perhosen siiveniskun myrskyä
toisella reunalla ruiskaunokkien rajaa

unohda ne lehdet talossani,
niitä on pihani kohta kirkkaana postina,
keltaisena, punaisena mattona,
tämän kesän linnunpoikien juosta,
kattona tumma sametti,
jolla vain elokuu osaa elostelematta peittää,
kaiken vielä entistä rakkaammin.

Tule elokuun ilta, tule sinäkin.

SITTENKIN

Annu ei ollut osannut enää sitä pyytää,
ei edes odottaa tulevaksi.
mutta tänään se tuli yllättäen,
tuoreena kuin vuosia sitten alkanut ystävyys,
vihreänä kuin olisi ajatellut asiaa ensi kertaa.

Kuin hän olisi halannut värisevää haapaa,
puhaltanut kirkkaat saippuakuplat rikki,
halunnut näyttää lapselleen taivaansinen ensi kertaa,
kuin hän olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
mikä loistaa kuivana ja kovana varjoissa elokuun,
kuin olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
jonka näkee ihmisten katseissa,
kun näemme odotetun ja toivotun ovellamme.

Sittenkin. Sittenkin.  Kaunis päivä.

POSKELLANI KYYNEL

Pisarana otan kämmenelleni ja näen,
se heijastaa varjoja. Valoa.
Sisällä kyyneleen pesivät harmaat linnut,
sitruunan väriset linnut, harmaat kalat,
sen sisällä kasvaa kolmen eri vihreän metsä,
sen jossa kuljin.

Uusi kyynel, kirkkaampi ja näen
kuinka uin violetin orvokin kasvoissa.
Etsien hämmentyneenä, etsien sinua.

Ja löysinkin uusia lintuja.
Ilo.

************************************************

Koristele työn tausta tekstillä. Voit käyttää aiheeseen sopivia kuviopapereita tai tehdä tekstitaustan vaikka ihan itse. Voit tulostaa taustapaperiksi pätkän satua tai kopioida suosikkikirjailijan kirjasta jonkin jännittävän kohdan. Sanoja voi näkyä sieltä täältä kuvien ja koristeiden takaa eikä kielenkään tarvitse olla välttämättä sitä tuttua ja turvallista. Ehkäpä vaikka ranskaa tai espanjaa lomakuvien taustalla?

Tämä on Inspiroidu -blogin 118. haaste.

 

 (Klikkaamalla kuvaa, se suurenee)

JOS SAISIN TOIVOA

Jos saisin toivoa viittä uutta asiaa:
Toivoisinko sylin täydeltä rakkautta?
Vai joku jota rakastaa?
Nostalgiaa hänen kanssaan yhdessä
ajoista jolloin emme olleet yhdessä?
Vai haaveilua tulevista vuosista yhdessä?
Viidettä en uskalla lainkaan kertoa!

En toivo mitään näistä, en enää.

Jos voisin toivoa viittä asiaa,
ja näitä todella toivon:
Yhteisiä sanoja puettuna arkiseen juhla-asuun.
Yhteisiä sanoja kirjoitettuna kirjoihin,
joita molemmat rakastamme.
Yhteisiä sanoja kertomaan hiljaisesta huoneessa sisällämme.
Yhteisiä sanoja viiltämään, väliin rakastamaan,
väliin kertomaan eri sanoja.
Erilaisia sanoja jakamaan meidät sinuksi ja minuksi.

Jos saisin kolme lisätoivomusta,
toivoisin:
omaa maailmaa, vain minulle.
En tahdo kuuta taivaalta,
enkä maapalloa valtavaa.
Vain oman maailmani.
Parhaiten löydän tieni luoksesi,
kun ensin olen kiertänyt omat mantereeni,
valoni ja pimeäni, joista varjoni syntyvät.

Kun olen siellä mistä lähdin,
älä siihen enää minua odota:
Koska se en ole enää minä,
vaan minulle mahdottomien toiveiden hopeapatsas,
jähmettyneenä.

Ja tästä voin ottaa kuvan. Näyttää toisille ja pyytää katsomaan:
tämän tekevät minulle toisten väärät toiveet.
Tämän teen itselleni, kun juoksen pakoon sisintäni.

SANAT JOTKA SANOMATTA JÄIVÄT

Jotkut vain ovat sellaisia,
heistä rapisee enemmän muistoja
hetken kohtaamisessa
kuin niistä jotka viettävät vuodet kanssasi,
ne antavat vuosien mennä ohitsesi,
jättävät lausahduksia sinulle
jotka eivät ikuisuudessa merkitse mitään.

Toiset eivät anna unohtaa
petaavat sanansa  odotuksesta väriseviin tyhjiin kohtiin,
ja vaikka runokin kertoo
että olisiko se mitään ollutkaan
ilman kaipausta
ilman halua unohtaa
kosketusten, sen herkkien varjojen palaamaton aika,
kun yhteinen aika on mennyt ennen kuin sitä olikaan,
ja yhteiset sanat kantavat.

On sanoja. On toistettuja sanoja.
Nyt koskevat sanat, jotka sanomatta jäivät.