Archives

SANAINEN ARKKU osa 1.

Ihmiskunta lepäili  suuren urakan jälkeen. Vasta oli ollut uusi vuosi, ja taivaalle oli ammuttu kaikki pahat toiveet, teot ja ajatukset. Vuosi kannattikin jo vaihtaa, sillä entiseen ei ollut paluuta. Ei ole ollut koskaan aiemminkaan. Niinpä uusi vuosi vaihdettiin sopivin väliajoin, jotta kesät olisivat kohdallaan ja talvet lumisia pohjoisessa. Tarkoituksena oli, että uutena vuotena saataisiin paljon uusia toiveita, monia pikku pettymyksiä saattoi kuitenkin olla, ja se tarkoitti toiveiden hautaamista. Siinä vaiheessa kun toiveita haudattiin, ihmiskunta oli jo pelon tuolla puolella.

Sillä vahingossa oli haudattu myös ihmisten sanainen arkku. Sitä ei löytynyt mistään. Se oli kadonnut tuhkavuonna. Arkkua etsittiin yhä. Oli viitteitä siitä, että arkku olisi mahdutettu hyvin pieneen tilaan. Siellä olisi vain toiveiden rakennusaineita. Peloista ei sanaisesta arkusta puhuttaessa mainittu koskaan mitään. Kun oli sanainen arkku ei ihmiskunnan tarvinnut pelätä.

Sanaisen arkun myötä haudattiin paljon. Juuri siitä johtuen ihmiskunta alkoi katsella itseään vain sisäänpäin palaten luoliin, joista aikoinaan lähdettiin.  Ihmiskunnan sisäinen maailma välkkyi vihreitä neonvärejä maailman alusta asti, kauhua lisäsivät keltaiset säninkäiset. Luolien suulla riippuivat raskaat ja kosteat nauhat, joista vain heikko valonkaje pääsi läpi. Sanainen arkku alkoi unohtua, joskin rohkeimmat ihmiskunnat vilahtivat luolan suulla katsomassa ulos. Sitten nekin katosivat sisäisyyteensä.

MIKSI KIRJOITTAA?

Minulta kysyttiin kerran minkä tähden kirjoitan. Tämä ei ollut sellaisen ihmisen kysymys, joka ei kirjoita, eikä ymmärrä kirjallisuutta. Tämän kysymyksen teki yksi kirjoittava ystäväni. Ymmärsin hänen sen haluavan tietää. Eikä minulla ollut  seuraavaa todempaa vastausta: Kirjoitan luodakseni maailmaan jotain kaunista. Jos askartelen haluan maailmaan jotain kaunista. Kun kirjoitan haluan elämääni jotain kaunista.

Se riittäköön vastaukseksi Valolle ja Tuulelle.

JOULULOMARAUHA

JOULULOMARAUHA

Aloitin juuri joululomani. Jos tätä lomarauhaa  jollain asiaankuulumattomalla tavalla rikon, kuten liiallisella jouluhössäämisellä, säädettäköön asetusten mukainen mukavien asioiden kielto.

  1. En saisi lukea kirjaa
  2. En voisi katsoa tuttuja jouluklassikoita
  3. En voisi nauttia joulun tunnelmasta

Tästä eteenpäin suon itselleni loikoilua ja lepoa.

Kaikille rikkumatonta joululomarauhaa!

RAILA

KOLME KIRJETTÄ

voisinpa kirjoittaa vaaleisiin varjoihin
niiden kahdentuessa puoliyöllä
omat maailmanterveiseni
tulessa polttaa kolme kirjettä
ja kolkkojen metsien vetiset varjot

maailman palaessa yhä uudelleen
ei  siihen mistä lähti matkalleen
vaan vienojen kutsujen allekirjoituksiin
tervetulleiden käsien rentoihin halauksiin
kuinka katsovat käsiesi liikkeet
minun katseeni autiutta

olen piirtänyt kerroksien varjot
katseellani joka kosketti naurua
hiljaisten kyynelten lämmittäessä
omaa katuani

*********************************

Runotorstai haastaa kirjoittamaan 182. seuraavasta: mahdoton paikka

VALOKUVAKANSIO

Annu viimeisteli valokuvakansiotaan. Hän oli laittanut ensimmäiseen kolmannekseen kuvat, joita hän vierasti. Hän ei halunnut alkaa katsoa tarinaansa uudelleen ja uudelleen alusta. Siispä hän kuvitti albuminsa alun kymmenkunta sivua mustalla ja valkoisella, välittämättä siitä, että musta-valkoinen ajattelu ei kanna hedelmää vuosiksi eteenpäin vaan saa kaiken olemaan vihreää, punaista. Nuo neljä  värisuoraa punaisesta vihreään ja mustasta valkoiseen riittivät. Ristiksi asti.

Entä kansion keskikohta?  Pimeän rajamailla, tähtien yleisönä, niin että Annu luuli että kuu ja aurinko ovat vaihtaneet vuoroaan. Valoisinta oli siten yöllä, koska hän ei nähnyt ja suurimmaksi osaksi sen tähden että hän ei halunnut nähdä mitään. Hän sai olla pimeässä. Yöt olivat pimeitä, Annun maailma oli yhtä pimeä. Siten mikään ei koskenut niin paljon, sillä ei ollut valoja joihin verrata. Ei aurinkoa kirkumassa ajatuksissa. Hän halusi kuitenkin kertoa tähdet ja kuun, hän halusi kertoa auringonlaskut ja nousut niin moneen kertaan, että hän itsekin uskoisi niihin.

Kuinka sittenkin kaikki olisi kohdallaan. Kun viimeiseen kymmeneen sivuun mahtuisi tuhatvuotinen lehti, kuinka viimeiseen saataisiin kerrottua tulevaisuuden haparoivat kurkistukset tähän hetkeen. Tulevaisuudesta saapuu harvoin mitään todellista. Mutta tänään voi tehdä tulevaisuutta lähemmäksi meren kosketusta, tehdä lähemmäksi aaltojen käyntiä rantahietikolla. Koskettaa. Tulevaisuus. Tule. Vain.

THE MOON

[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/The Moon/]

Valokuvatorstain (177.) tämän viikon haaste on musiikkihaaste. 

”Innoittajana on Zen Cafén kappale Taivas on kirkas ja napakka (säv. Zen Café, sanat Samuli Putro), joka löytyy vuonna 2005 ilmestyneeltä levyltä Laiska, tyhmä ja saamaton. 
Innoitusta haasteesta voi hakea monin tavoin: kokonaisuudesta, lyriikoista, kappaleeseen tehdystä videosta tai vaikka vain kappaleen nimestä.”

Eilen illalla kuvattu kuu. Eli innoittaja oli kappaleen nimi. Varsinkin kun ensimmäisessä kuvassa kuu ei ole tarkan napakka.

TOIVEITA

kun miettii tulevaa vuosiksi eteenpäin ja elämä on valuvaa harmautta
ei värejä ei kiintotähtiä ja on valmis miettimään
onko itsellä sittenkään mitään annettavaa toisille
kun jossain suoraviivaisuus on hyve

ja hiljalleen oppii ehkä toivomaan
kyllä joskus vuosilla on takataskuissaan kalentereita
joihin sisältyy mahdollisuuksia enemmän kuin
pettymyksen mukana kantamiin kuviin

ja hiljalleen toivoo että ehkä sittenkin
joka on varmempi kuin ei lainkaan
on ystävä, joka sanoo toiveen ääneen
niin että se todella kuulostaa toteuttamiskelpoiselta
ja mieli lentää riemusta joka suuntaan
kertaa uudelleen ja uudelleen tulevan ilon
odotuksen

Ja jos toiveita ei olisi
kuinka voisi tuntea kiitollisuutta
toiveiden toteutumisesta

MAAILMASSA

Pohjimmiltaan ei eri maiden välillä ole suurta eroa, sillä kaikkialla voi tavata samoa ihmisiä. He voivat olla erinäköisiä ja eri tavoin pukeutuneita, kenties eri tavoin kasvatettuja ja ajatella asioista eri tavalla: mutta pohjimmiltaan he ovat samoja. Kaikki ovat ihmisiä, jotka tahtovat että heitä rakastetaan, joilla on rakkauden nälkä.

Äiti Teresa