Minä olen kaksitoista lukua
kasvanut hiljalleen
oppimaan tämän kaiho
sateiset illat ikkunalaudalla
ja koko syksy on minussa
kuin huone, jossa kukaan ei asu,
riidat ja runot soivat
ja minun täytyy poimia mukaani ne
joita eniten haluan
Lopulta on vain piilo
siellä haluan jakaa suukkosia
ja rakastella ja tiedän, että
on monta vaaleaa unelmaa
ja kerron hänelle monta kertaa
kuinka lautaset olivat sinivalkoisia
pilvet ja taivas niin
ja ajattelen yön vain tuhlaavan tähtiään
siksi on talletettava kaikki muistot
kannelliseen lippaaseen
Lopulta on kuitenkin elettävä ilman lohtua,
koska en osaa enempää kaihon riimejä,
hautaudun villiviinin varjoon
kohoton päätäni ja pyydän:
muista minut, kun syksy on mennyt
ja alku kaiken valkeuden on enää
yksi monien vuosien joukossa.
Kaiho valtaa mielen, tulee ikävä, ja se sanoina ulos. Virta.
Kaiho on syksyn asioita, virta elämän ehto. Kiitos, Peikolle.
Tämä on niin syvä ja hieno, että osaan vain hiljaa lukea monta kertaa. Tämän tunnelmaan vaipuu niin syvään, että ei voi alkaa poimia ja ruotia säkeitä toisistaan. Ne limittyvät tiiviisti yhteen ja kertovat enemmän kuin yksi säe kerrallaan. Kiitos!
Uuna: Syksy on tätä. <3