VIIVOJA

Elämä on monimutkaista, tai se on monimutkainen viiva. Meidät on tehty viivoista, joita toiset osaavat taiten piirtää. Piirrettyjen viivojen määrä on loputon, kuin kerisimme yhdessä avoimeksi lankakerää, joka on liukuvärjätty. Niin monen mittaista väriä, ehkäpä kolme metriä punaista on sinun värisi. Minä kaadun vihreään, ja voisin olla loputtomiin onnellinen.

Ihanaa kevättä, tee siitä itsesi näköinen!

This entry was posted on 29/04/2024, in Aiheeton.

ANITA

Anita kävelee huoneesta toiseen. Hän raapii käsiään seiniä pitkiä, koskettaa erilaista pintaa, etsii kissaansa. Kodin seinät ovat erilaiset kuin ennen, hän miettii mitä tapahtui vaaleanpunaiselle huoneelle. Nyt seinät tuntuvat kylmältä maidolta, niissä on rypyläinen pinta.

–          äiti, missä on minun musta kissa, anita kysyy.

–          En, tiedä, oletko hukannut sen jonnekin.

Mutta Anita tietää, ettei ole hukannut mustaa kissaa. He ovat juuri muuttaneet, muutto on iso sana, johon kuuluu tavaroiden katoamisia. Isä on kadonnut myös, ehkä hän on jäänyt sinne toiseen kotiin. Äiti on erilainen muuton jälkeen, hänen hiuksensa ovat tummat ja silmät ruskeat. Anitan hiukset ovat samanväriset. Anita miettii muuttaako muutto äitiä ja isää. Isä oli joskus ottanut hänet syliin vaaleanpunaisessa huoneessa, hän tuoksui tupakalta, mutta Anita piti tuoksusta. Mutta isää ei enää ollut, äiti ei kerro missä isä on, mutta Anita tietää missä isä on. Isä on siinä toisessa kodissa.

Äiti on erilainen kuin ennen. Äiti kulkee kylpytakki päällä, juo mukista kahvia. Se virkistää sanoo äiti. Minäkin tahdon virkistystä, Anita sanoo äidille. Mutta äiti sanoo, että pikkutytöt eivät juo kahvia. Anita kävelee keittiöstä makuuhuoneeseen. Hän nukkuu siellä äidin kanssa. Öisin Anita herää, kun äiti menee keittiöön. Anita menee katsomaan, miksi äiti menee yöllä keittiöön, hän kurkkaa ovesta ja äiti istuu pöydän ääressä kirja kädessään. Anita tietää mikä on kirja, siinä on kuvia ja sanoja, joita äiti osaa lukea. Äiti luki Anitalle paljon ennen muuttoa. Anitalla on kirjahyllyssä kirja, jossa on maatilan eläimiä. Anita tietää mikä on porsas.äiti sanoo,että Anita on porsas, kun kaataa maitoa pöydälle. Anita katsoo, kun maitoa valuu pitkin pöytää, se on valkoinen, kuin pöytäliina hulmahtaisi pöydän peitteeksi.

Anita ei uskalla hengittää, hän seisoo hiljaa kädet nyrkkiin puristettuina ja odottaa. Äiti huutaa ja itkee, juuri laitoin puhtaan liinan pöydälle.

–          Katso nyt mitä teit, hän sanoo.

–          Liinat on ihan tyhmiä , sanoo Anita ja juoksee makuuhuoneeseen.

Hän laittaa peiton korviin asti kiinni, ettei kuule, kun äiti paiskoo ja kilisyttelee astioita. Anita kuuntelee hiljaa ja hengittää, sydän pompsuttaa rinnassa. Minä olen kaatanut maitoa äidin liinalle, hän ajattelee. Äiti on nyt iso ja heittelee astioita.

Anita nousee sängystä, hän on löytänyt mustan samettikissan, hän rutistaa kissaa, niin että se tuntuu pieneltä, kissalta lähtee toinen silmä irti. Anita tuijottaa irronnutta lasisilmää kauhuissaan ja alkaa itkeä.

–          Mitä sinä itket, kysyy äiti.

–          Kissa ei enää näe mitään, Anita sanoo kyynelten välistä.

–          Silmän voi ommella takaisin, äiti sanoo.

Anita katsoo kun äiti ompelee kissan silmän kiinni toisen silmän viereen. Silmä retkottaa hieman, Anitasta se näyttää kuin silmä valuisi pitkin poskea. Mustankissanpaksutposket, mustankissanpaksutposket, Anita ajattelee lorua. Kissa ei ole enää sama kissa, se on muuttunut. Kissa on muuttunut, se ei enää loikoile Anitan sängyllä pitkänään, vaan vaanii Anitaa olohuoneen sohvan takana. Kissasta on tullut oikea kissa, joka raapii Anitan niskaa. Lopulta kissa häviää ulos, se ei tule enää Anitan luokse. Anita ei halua enää kissaa. Mustaa leikkikissaa ei enää ole, äiti vei sen ystävänsä lapselle.

   Joskus Anita herää, kun äiti kävelee olohuoneessa, hento savu leijailee tupakasta, jota äiti polttaa. Savu tekee juovia ilmaan, kun punainen pää lyhentää tupakkaa. Anitakin olisi joskus halunnut maistaa tupakkaa, mutta äiti sanoi, että tupakka on myrkkyä. Anita ajattelee kuinka äiti voi kuolla myrkkyyn, Anita vie äidin tupakat piiloon, äiti suuttuu ja huutaa. Äidin huuto on iso, se käy Anitan korviin, hän kuulee outoja sanoja, sanat tuntuvat jättiläisen askelilta. Anita on kuin maa, johon askelet uppoavat. mutta äiti läjäyttää kirjan kiinni, kaataa lasiin maitoa ja haukkaa isoa voileipää. Anitakin haluaa voileipää, hän pyytää äidiltä.

–          tee itse, äiti sanoo.

Anita voitelee leivän, voita on leivän molemmilla puolilla, äiti huutaa ja ottaa veitsen pois. Anita olisi halunnut syödä voileivän, se olisi varmasti ollut hyvä, kun voita oli molemmilla puolilla. Mutta äiti otti leivänkin pois. Anita ei enää voitele leipää.

–          Äiti, missä isä on?

–          Isä on taivaassa, äiti vastaa.

–          Koska isä tulee taivaasta kotiin, Anita kysyy.

Äiti nauraa, mutta ei sano mitään. Anita ajattelee, että taivaassa on isoja autoja, jotka pitävät kovaa meteliä. Silloin on ukkonen ja maahan sataa vettä. Isä ajaa taivaassa autolla, isäkin on vihainen, kun Anita on kaatanut maitoa, ja äiti joutui ompelemaan kissansilmän takaisin.

Äiti lukee paljon. Parasta on, kun äiti lukee Anitalle, silloin maatilan kissa ja lehmä alkavat naukua ja ammua, maatilan emäntä antaa niille ruokaa ja laulaa. Äidin ääni on erilainen kuin ennen, siinä on kireä lanka, ennen äidin ääni oli pehmeä, äidin vaaleat hiukset kutittivat Anitan nenää. Nyt äidin hiukset ovat lyhyet ja tummemmat.

Anita kantaa kirjaa kädessään.

–          Lue tämä, äiti.

–          Katsele kuvia, minun täytyy nyt nukkua.

Anita riiputtaa kirjaa kädessään, katselee kuvia, mutta lehmä on liikkumaton ja kissa loikoilee vain paikallaan puussa. Anita heittää kirjan sängyn alle, ottaa toisen kirjan, mutta siinä on paljon sanoja, joita hän ei osaa lukea.

Anita painaa käsiään kiinni jalkojaan vasten. Hän painaa niin, että käsi tuntuu pieneltä, jalka on suurempi kuin koskaan, käteen käy kipeää, hän painaa ja painaa, jolloin äiti tuntuu pieneltä ja hän on vielä pienempi, pienempi kuin ennen muuttoa. Äiti on tänään iso ja  vaikea koskettaa, Anitan kädet tuntuvat pieneltä, hänen kätensä eivät riitä äitiä silittämään, vaan Anita menee äidin viereen sänkyyn, katsoo äidin kasvoja, käsi koskettaa hiljaa silmiä ja suuta, äiti ei herää, vaan pienestä suunliikkeestä Anita tietää, että äiti on tuntenut Anitan käden. Anita nousee pois, kävelee keittiöön. Hän ottaa varovasti lasin ja laskee vettä hanasta, lasi tyhjenee nopeasti. Hän menee eteiseen ja laittaa jalkaan äidin kengät, kävelee niiden lonksuvissa askeleissa olohuoneeseen, takaisin keittiöön, hän on kuin äiti. Hän on iso ja aikuinen saa tehdä aikuisten juttuja, ja laittaa nukkumaan silloin kun haluaa.

Mutta Anita ei tahdo laittaa nukkumaan, hän haluaa olla hyrrä, pyöriä olohuoneesta eteiseen ja takaisin, kieppua niin ettei äiti häntä löydä. Että Anita olisi pyörteensä keskellä pieni, sellainen ettei äitiä näe ja tunne. Hän haluaisi jättää äidin sänkyyn, kun äiti ei halua nousta, eikä olla äiti. Hän haluaisi kantaa äidin keittiöön juomaan virkistystä, että äiti olisi hereillä. Anita ei tiedä mitä pitäisi tehdä, hän vain kieppuu ja hyrrää, on kuin pieni paperi tuulessa, jota Anita on joskus vetänyt narun päässä. Lopulta hän kaatuu lattialle ja makaa siinä hetken, piirtää maton viivaa sormellaan ilmaan. Anita nousee ylös, pyörii vielä hetken, mutta lopettaa, kun havahtuu makuuhuoneesta kuuluviin ääniin. Anita menee makuuhuoneeseen, äiti on hereillä, mutta istuu sängyllä kädet roikkuen, kuin olisi puistellut yltään monta lumikerrosta.

–          Äiti, mikä sulla on?

–          Joskus aikuisilla on asioita, jotka väsyttää.

Anita päättää tehdä asioita, jotka virkistävät, hän keittää äidille kahvia ja voitelee leivän. Hän kantaa kahvimukin sänkyyn ja leipä on likaisella lautasella. Äiti syö voileivän, hörppää kahvia mukista.

–          Sinä olet hyvä tyttö, Anita.

Anita kantaa astiat keittiöön, hän on kevyempi, mutta yhtä iso kuin äiti.

Anita leikkii ulkona lumikasassa. Hän rakentaa lumiukon, pienen, jolla on kivisilmät ja nuken vanha esiliina ympärillä. Kun lumiukko on valmis, hän lyö sen rikki, hajottaa lumipalasiksi. Äitikin on ulkona, hänellä on kamera.

–          Miksi sinä rikoit sen, äiti kysyy.

–          Se oli ruma, se on yhtä ruma kuin minä ja sinä, Anita vastaa.

–          Olisin ottanut siitä valokuvan. Sehän oli hieno lumiukko, äiti sanoo.

Äiti ei tiedä, että Anita haluaa hajottaa kaiken. Kodin seinät, potkia äidin kengät eteisessä palasiksi.

Äiti on joskus aivan eri äiti. Äiti on silloin virkeämpi kuin sänkypäivinä, on ulkona ja nauraa. Silloin Anita on lumiukon kokoinen, hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, kun äiti hyräilee keittiössä, paistaa köyhiä ritareita.

Anita kävelee seinästä seinään, hän koskettaa seinää kädellään, puristaa käden nyrkkiin ja puristaa seinää kiinni. Hän koskettaa kädellään seinää, kääntyy ympäri, kävelee toisen seinän lähelle ja koskettaa taas. Anita on aivan hiljaa, ettei seinät kuule, että hän koskettaa niitä. Seinät eivät saa tietää. Äitikään ei saa tietää, että hän koskettaa seiniä, sillä äiti sanoo, että ne eivät tunne mitään. Mutta Anita tietää, että ne tuntevat, seinät keräävät äänet ja sanat, joita he äidin kanssa sanovat. Hän ei halua, että naapuri, joka on seinän toisella puolella, kuulee sanat, joita seinissä on.

Anita piirtää sormella seinään kuvaa, hän piirtää äidin ja tytön, joka on Anita lumiukon kokoisena, hän painaa sormella kuvaa seinään, hän katsoo ilmakuvaa ja liimaa sen silmillään kiinni. Anitan silmät ovat kipeät, mutta hän tuntee kuvan aina seinässä, kun koskettaa sitä. Hän ei halua naapureiden kuulevan sanoja, mutta hän haluaa heidän näkevän kuvan, jonka hän on piirtänyt.

This entry was posted on 10/06/2023, in Aiheeton.

TUNTEISTA

Minä pelkään tunteita
Minä rakastan tunteita
Minä kuuntelen tunteita
Minä tarvitsen tunteita
Minä haluan, että minulla on tunteita
Minä kunnioitan tunteita

Tunsin aiemmin jonkin epämääräisen olon liikkuvan sisälläni. Etsin tyhjä sanko kädessä mustikoita ja ihmettelin, missä kaikki marjat ovat. Tiesin että niitä oli: tunteita kuin mustikoita.

Kunnes pysähdyin. Sanoin hiljaa itselleni: Nyt on turvallista kuunnella ja olla läsnä itseni äärellä sekä tukena. Sain tukea myös monelta tärkeältä henkilöltä, jopa turvallisen olkapään, jonka kastella kyynelillä. Mustikat alkoivat elää. Ne kasvoivat varvuksi, marjoiksi, joista tehdä kaikenlaisia asioita. Kuten tutkimusretkiä tyhjään sankoon, minuun. Ja sepäs aiheutti minussa valtavasti kummastusta. Minulleko suotu kaikki nämä marjat, jotka pyörivät sankon pohjalla kukin omaan suuntaansa. Kun sankoa kallistaa liikaa, mustikat kerääntyvät reunoille. Silloin niitä on paljon, paljon enemmän kuin alunperin näytti. Silloin sankon tasapainottaminen vaatii vakauttamista ja rauhoittumista. Heittäytymistä mustikkamättäälle ja kuuntelua. Mitä minussa tapahtuu?

Häpeä lie enemmän suhde itseen kuin tunne.

Häpeä estää tuntemasta. Häpeä estää puhumasta. Häpeä sanoo meille: Älä puhu tästä ja tuosta ja varsinkaan siitä. Se kääriytyy meidän ympärillemme ja on vihuliainen. Häpeän käsittelyn ja pienentämisen täsmälääke on puhuminen. Se pienenee, satutettu tulee näkyväksi ja häpeä ilman elämää muuttuu elämäksi, jossa pieni osa häpeää jää, ainoastaan se ihmisyyteen tarvittava määrä.

Tunteet ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat tarpeistamme. Ne kertovat meille, milloin valitsemme itselle hyvää tekeviä ratkaisuja. Kertovat myös toisen suunnan. Tunteet tarvitsevat kunnioitusta, sillä ne osoittavat suunnan itseemme. Ne ovat osa ihmisyyttä. Meidän ihmisten kohtaamispaikka. Sanat luovat alun yhteyteen.

This entry was posted on 29/01/2023, in Aiheeton.

MUUTOKSESTA

Olen miettinyt tätä aihetta viime aikoina paljon. Oma muutos, prosessi, kasvu ja oppiminen, miksi sitä nimitänkin, on ollut valtava tunteiden ja hyväksymisen metsä. Väliin olen samonnut metsässä hämmästyneenä ja ihmetellen. Väliin olen ollut täysin hukassa, kyyneleet ovat tehneet polkuja poskille sen sijaan, että olisin löytänyt metsästä polkuja, jotka olisivat vieneet takaisin tielle. Väliin olen ollut täysin yksin, väliin olen saanut tukea ystäviltä ja läheisiltä.

Alan ymmärtää, että tietä ei ole. Ei ainakaan sellaista kuin olisin toivonut. Olematon tie vaatii oman elämän, maailmankuvan ja itsen rakentamista uudelleen. Oppaana ovat tunteet (kuinka niitä aiemmin vihasinkaan!), nyt ne kertovat suuntaa, ovat suojani kipeydeltä ja antavat elämääni kokemista, ihmisyyttä ja myös raadollisuutta. Elämä ilman tunteita on elämätön elämä.

Koko prosessi, koko elämä, kaikki se muutos. Kipeää, hengästyttävää ja hoitavaa. Ja alati muuttuvaa. Niin kaunista ja pelottavaa. Ja rakastavaa.

This entry was posted on 15/06/2022, in Aiheeton.

Äiti

Oli ilta. Aavistinko vai en? Enemmänkin tiesin. Oli niin hiljaista. Ehkäpä viimeinen vilkuttaminen pari päivää aiemmin kesti sen vuoksi niin kauan, kun oli aika. Oli avaruus ja aamu. Valojen kirpeä loiste ja kosketus. Vain se oli viimeinen. Kosketus.

Kuinka me osaammekaan olla kaiken tuolla puolen. Kun on ikävä ja hiljaiset sanat. Kun on lähtö. Ja sanojen myötä kosketamme kaipuuta. Sanat peittävät hiljaisuuden ja silti on sanottava se viimeinen.
Kuinka sinä tulitkaan uniini? Asutit maan, jossa elin. Piirsit linnut ja taivaan, vain vapaudella siihen ei pääse. Kuinka on sanottava se viimeinen sana? Tiesitkö koskaan kuinka se olisi ollut totta?

Ja silti on piirrettävä tie. En piirrä sittenkään, sanoivat pikkuiset. En piirrä, kirjoita tai soita. Koska ei ole totta se, että kaiken voi käsittää. On elettävä. Vain ja ainoastaan elettävä. Tämäkin.

Minun tieni. Alkoiko se jo aiemmin vai tänäänkö löytyi kaikki maa? En tiedä, eikä vastauksia tarvitse ollakaan. Kunhan maa jalkojeni alla kantaa.

This entry was posted on 28/01/2022, in Aiheeton.

TYHJYYDESTÄ

Jonain päivänä, kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kun lumi on ollut maassa tarpeeksi kauan tehdäkseen valkean joulun. Ja etäisyys seuraavaan päivään on lyhyt. On uusia asioita. On elämä. Ja kaiken piirtää tyhjäksi uutiset, ulkopuolisuus, surullinen viestien odottaminen. Onko kauan ollut näin, vain tänäänkö minä havahdun?

Että olen tässä. Aina. Jalat maassa. Tyhjyys. Ja musta piirtää yöt ja taivasten valuvat sateet.

Kerro minulle onko aina näin? Onko aina uusia pelkoja, pieniä kaikuja tulevasta, kun menneisyyden luulin eläneeni jo. Niinhän se on, että pettymys ajaa tähän, tyhjyyteen, taivasten valtakunnan putoamiseen. En ole yksin, olen itsekseni.

This entry was posted on 27/12/2021, in Aiheeton.

TARINOIDEN KERTOMISESTA

Tarinoiden alku syntyy tunneyhteyden kautta. On kertoja ja kuulija, tarinan aloittaja ja tarinan maapinta, laskeutuminen.
Jollei ole tarinaa, on hiljaisuus (Alkuperäinen ajatus Elina Jokinen, Säröjen kauneus). Kun on hiljaisuus, ei voi toimia, ei ole keinoja, ei maata. josta ponnistaa. Ei maata johon laskeutua. Ovat häpeä ja arvottomuus. Petkutus ja ivallisuus. Ne eivät ole turvallisia. Se mitä uskomme, vaikuttaa siihen mitä teemme, valitsemme.

TÄNÄÄN EN MUISTA, MITÄ EILEN

Se vain katosi. Tekstini aihe. Pyyhälsi salaisuuksien vuorilta luokseni. Oli kirkas ja selkeä. Kertoi tarinansa, ehdotuksen, joka oli minusta sarkastisen kaunis. Siten, että huvittui siitä mitä itse oli ja nauroi itselleen. Siitä tarinasta voisi oppia. Ehkä opin sen, että aina ei tarvitse muistaa itse tarinaa, vaan sen, mitä sen katoaminen jättää jälkeensä.

Oman tarinansa voi unohtaa. Sellaiseksi, joka siirtyy elämäkertamuistiin, eikä sitä enää tarvitse kertoa itselleen yhä uudestaan. Eletty elämä ja nykyisyyden läsnäolo. Ei äärellä vaan elossa.

This entry was posted on 26/02/2021, in Aiheeton.

KIRKKAUTTA PÄIN

Helmikuun valoisa läsnäolo voi satuttaa. Valo sattuu silmiin ja lumi on katseen alla kuin kirskuva teräs. Silti on kaunista. Kevät on lähempänä, sehän kuuluu jo ihan sillalla, lähellä kotia. On jo kuin olisi piirtänyt lupauksen tulevasta kesästä puiden silmuihin ja veden vapauteen.

This entry was posted on 17/02/2021, in Aiheeton.

Lumi

Lumi on arvoitus. Se sataa silloin kun sitä ei toivoisi maahan putoavan, ja kun sitä toivoo, lumisadetta pehmeää, se ei vain tapahdu. Mutta kaunis se on, ja kuin lapsen uni, se laskeutuu kaiken ylle.

This entry was posted on 31/01/2021, in Aiheeton.