Valokuvatorstaissa kuvataan rykelmiä.
Archive | helmikuu 2010
MUISTA
muista vuodet hetket olla
muista työt opinnot vapaa-aika sairaudet kausiflunssat
lumikatot veroehdotus
muista liidellä näiden välissä vapaana pakosta
muista tilata ajoissa hiihtoloma-matka
muista kotiavain akvaariokalat laskut
muista kertoa hiihtokilometrit ja luetut kirjat
muista soittaa ikävät puhelut
muista oikea hiusväri
ja muista aamulla on aina pari minuuttia aikaa
puhdistaa yö kasvoilta ja tehdä aamujumppa
lukea aamunlehti, ettet unohdu työpaikan kahvikeskusteluista
mutta älä muista että
elämä rykii kaiken joka hetki uudelleen eteesi.
***************************************
Runotorstain 156. haastesana on rykelmä.
IHMISIÄ
Onni on, että on olemassa ihmisiä, jotka ottavat avunpyynnön tilaisuutena tehdä hyvää. Onni on, että on olemassa hän, joka vastaa viestiisi silloin kun sitä vähiten odotat. On ilo, että voi tehdä mukavia asioita, ja opettaa näitä toisille, ja saada tästä mieltä liikuttavaa palautetta. Kiitos, O. Tätä kaikkea oli minulle tämä viikko.
MINUT VEIVÄT…
Inspiroidu -haaste 93.
”Mikä on intohimosi, mikä on rakkautesi kohde? Mistä nautit ja mihin uppoudut täysillä? Mikä on asia, joka saa sydämesi sykkimään, mistä saat intoa ja energiaa? Mikä on vienyt sydämesi?”
KUN LUEN RUNOA
Silloin ehkä tapaan tuttuja. Ystäviä vuosien takaa. Runo vapauttaa hengitykseni, haluan pitää runon itselläni. Lukemisen jälkeen ne ovat minun, vaikka tiedän, että monet silmät ovat niitä koskeneet. Ja koskevat minun jälkeeni.
Runo ei ole ainoastaan minulle. Se herättää maailman nauramaan, ja jokaisessa sanassa piilee yllätys. Joskus ymmärrän yllätyksen, joskus pääni ylitse puhaltaa silmätön tuuli, ja minä en näe sitä, mitä tahtoisin löytää.
Silloin olen yksinäinen, enkä ymmärrä maailmaani. Olen sanametsässä yksin, juoksen karkuun ja kompastun juuriin. Vain pieni henkäys runosta jää jäljelle, ja ehkä tapaan runon uudelleen vuosien päästä. Ehkä minulla silloin on kartta, joka johdattaa uuden ajatuksen syliin. Ajatus on puhdas ja karhea ajankulun jäljiltä ja silloin minäkin puhdistun.
YKSIN
Hän istui kasvot merelle päin. Tämä kaikki on nyt minun. Hän tunsi itsensä kovin surulliseksi. Niin paljon teimme työtä. Niin paljon yritimme. Se mitä unohdimme, oli todellinen tahtomme. Voisipa pyöräyttää ajan pyörää, hän ajatteli.
Yksinäinen ja avuton pilvi heijastui mereen. Pilven valkoisuus muuttui sineksi, väreeksi kuuman auringon alla. Yhtä yksinäinen kuin minäkin, hän ajatteli. Hän ei heijastu mihinkään, hänelle ei ole menneisyyttä, sillä menneisyys oli huuhtoutunut pois, ilman hiekkaakin. Oli vain tulevaisuus, hän mietti. Hän heitti mereen kiven, joka vajosi nopeasti kaukana rannasta. Minun maailmassani ei ole ketään. Tässä maailmassa ei ole enää yhtään ihmistä. Olen vain minä, hän ajatteli. Tulevaisuudessa. Hän laittoi makaamaan hiekalle ja katseli taivaan sinisyyttä, pilven valkoisuutta. Ihmisen aamut. Niitä on niin kovin vähän. Ja silti. Kun päivä laski viimeisen kerran, hän huomasi voivansa nousta. Oli jo pimeää, mutta se ei häntä haitannut. Hän oli noussut, kun päivä oli laskenut. Oli yö. Ja hän oppi laskemaan aamuja päästäkseen kotiin.
ARTO
Arto pesi autoa pihalla. Hän oli imuroinut auton penkit edestä ja takaa, poistanut kuramatot ja kastellut ne. Hän harjasi kuramatoista pois harmaata savea ja ruskeaa hiekkaa. Kati imuroi taloa sisältä. Auto ei ollut tuliterä. Ei ollut heidän talokaan avaimet käteen –periaatteella rakennettu. Talo oli yli kymmenen vuotta vanha. Arto oli paiskinut töitä, hyväpalkkainen työ hänellä oli, ja Kati oli saanut uuden työpaikan. Tiukkaa heillä vielä oli, molempien opinnot olivat kerryttäneet lainaa, ja talo tuli vielä hankittua. Mutta he olivat halunneet valmistumisensa jälkeen mahdollisimman pian aloittaa tavallisen elämän. Aamulla töihin, neljältä kotiin. Loppuilta kuluisi telkkaria katsellessa. Arto kävi juoksemassa iltalenkin kolmesti viikossa. Kati kävi pelaamassa lentopalloa työporukan kanssa.
Kaikki oli hyvin, kunnes tuona keväisenä lauantaina Arto huomasi koko elämänsä olevan jotenkin, ehkä riittämätön. Heillä oli kaikkea, aikaa toisilleen ja molemmilla työpaikka, joka vastasi tutkintotodistusta. Mutta silti. Jotain puuttui. Tilannetta pahensi se, että naapuri ajoi jälleen pihaansa uudella autolla. Kai naapuri sanoisi sen taas olevan sellainen Mini. Naapuri sanoi aina uutta autoaan Miniksi. Oli turhaa ajatella, että se viittaisi kokoon. Siis auton fyysiseen kokoon. Totta puhuen se viittasi naapurin itseensä. Siihen, että olipa auto merkiltään ja malliltaan mikä tahansa, aina auto oli liian vaatimaton hänelle. Hänen itsensä mielestä.
-Tää nyt on vaan tällanen, kyllä tämä minulle välttää, Kalle sanoi puhkuen ylpeyttä. Ja kertoi vielä pärjäävänsä autonvaihdossa. Jokaisessa kaupassa.
Arto jätti auton pesemisen sikseen. Häntä suututti. Naapuri ei ole koskaan tehnyt sellaista työtä, että voisi ansaita niin paljon, että saisi tuollaisen auton. Jotkut syntyvät kultalusikka suussa. Arto katsoi heidän omaa autoaan. Olkoot. Pesen sen myöhemmin, hän ajatteli.
Kati katsahti Artoa tämän astuessa tuulikaapista eteiseen. Matot olivat ulkona. Arto otti Katia tiukasti vyötäisiltä kiinni.
-Eikö olisi hienoa, jos sinun ei tarvitsisi koskaan enää siivota. Eikä minun imuroida autoa tai lähteä aamulla töihin. Ei sinun eikä minun.
-Hienoa? Kati sanoi. Miksi en voisi siivota? Kati mietti hetken, katsahti ulos ikkunasta ja sanoi: siis Kalle taas, niinkö.
-Niin, hymähti Arto.
Mitä sinä oikein haluat, kimpaantui Kati. Eikö tässä nyt ole kaikki ihan hyvin? Mitä minä kotona tekisin, lakkaisin kynsiä ja kulkisin shoppailemassa sinun rahoillasi. Sitäkö sinä haluat? Minä en ala sinun pikkurouvaksesi. Pidä talosi. Pidä haaveesi. Tästä on puhuttu monta kertaa, ja tämä kerta on viimeinen.
Arto lähti ulos pesemään autoaan. Hän kiillotti sitä vielä hetken, viimeisteli autonsa ja asteli Kallen luokse.
-Kuule, kun minäkin haluaisin vaihtaa autoa…
Tarinamaanantain 74. aihe on MINI
YLLÄTYSLAATIKKO
Crizy haastoi minut Eksynyt elämään –blogissaan etsimään neljännestä kansiosta neljättä kuvaa. Siinä kävi hassusti, mutta silti aika mukavasti. Nimittäin kuva, joka sieltä löytyi ei ollut ihan perinteinen valokuva. Se on skannattu kaava. Ja ajattelin tietysti, että en minä sitä voi julkaista. Lopulta tulin järkiini, ja ajattelin että HAH, vai en voi. Totta kai voin. Sillä siitä kaavasta saa tällaisen mukavan laatikon, johon voi laittaa vaikka suklaakonvehdin tai pienen koriste-esineen. Mitä vain ikinä keksitkin.
Jäljennä kaava mieleisellesi paperille. Itse halusin näin iloisen värisen.
Leikkaa kuvio irti. Kuvio on helppo jäljentää päivänvalossa ikkunaa vasten tai voit käyttää kalkkeeripaperia, joilla jäljennetään kankaalle vaatteiden kaavoja. Paras olisi valopöytä. Nuuttaa sisäpuolelta virkkuukoukulla tai sukkapuikolla kaikki viivat. Ota viivain avuksi, siten saat suoraa jälkeä. Eli vedät terävällä puikolla taitoksen merkittyihin kohtiin. Laatikon sulkijan viiva on tuo keskimmäinen, siihen tuo kieleke ulottuu hyvin. Lopulta taitat ja liimaat laatikon kokoon. Ja sinulla on valmis yllätyslaatikko, vaikka kauniisti katettuun pöytään.
Tässä eri vaiheista kuvia.
Haastan mukaan Reijan Tuulestatemmattua -blogista
Tuuren Jotain muuta kuin elämää -blogista,
ja he jotka haluavat osallistua.
[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/NELJAS KUVA/]
Tule, katso
Tule. Katso kanssani ikkunasta. Näetkö menneen päivän, joka kertoo minusta enemmän kuin päiväkirjani. Näetkö pihlajan, johon kiipesin. En kovin korkealle, sillä olin kovin arka. Lapsena piirsin paperille lintuja. Näetkö ne, sillä joskus minäkin olen lintu. Mutta vielä linnut istuvat käsivarsillani.
Katso vielä. Huomaatko, piirrän sinulle karttaa. Kartassa ei ole määränpäätä, tiedät vain missä on etelä ja pohjoinen. Sinä osaat ne. Minun lämpimyyteni. Minun kylmyyteni. Olen etelän keltainen ja okra, olen pohjoisen sininen ja harmaa. Minussa ei ole päiväntasaajaa, sillä varjoni heijastavat menneisiin liikaa, valoni ei katso ikkunasta ulos, ellet sinä ole kanssani.
Tule. Maalaa ikkuna sisällesi.
TOIVOISIN
Joimme hiljaa teetä, sanoit haluavasi lähteä.
Minä kuuntelin lähtösi suunnan, mietin lähtösi määränpään.
Siellä voisin minäkin joskus tulla käymään.
Lempeiden virtojen rannassa,
että valo kantaisi meitä kuin liukuvia perhosia.
En vieraaksi, vaan ystäväksi.
Ja kun on minun vuoroni lähteä,
toivoisin, että kertoisit mitä olen siinä hetkessä sinulle ollut.
Niin kuin minä mietin runoa, joka on kertonut minulle muutamassa rivissä,
olemassaolonsa tarkoituksen.
Muutama rivi.
Ja muistan miksi olen.
Runotorstain 154. haaste on seuraava:
kirjoita joko Runo ystävälle tai Ystävyysruno itselle (esimerkiksi sellainen ystävyysruno, jonka itse haluaisit saada).
Ilmoita joko otsikossa tai lisätiedoissa, kumpi runo on kyseessä.
Tässä taitaa olla molempia, runo ystävälle ja itselle. Ja olethan nähnyt tämän: Hienoa Ystävänpäivää!
Kiitos teille, Ystäväni!
Pasanen ehdotti seuraavaa, joka on edellistä parempi:
Joimme hiljaa teetä, sanoit haluavasi lähteä.
Minä kuuntelin lähtösi suunnan, mietin lähtösi määränpään.
Siellä voisin minäkin joskus tulla käymään.
Lempeiden virtojen rannassa,
että valo kantaisi meitä kuin liukuvia perhosia.
En vieraaksi, vaan ystäväksi.
Ja kun on minun vuoroni lähteä,
toivoisin, että kertoisit, mitä olen siinä hetkessä sinulle ollut,
niin kuin minä mietin runoa,
joka on kertonut minulle muutamassa rivissä,
olemassaolonsa tarkoituksen.
Muutama rivi.
Ja muistan miksi olen.
Ja Helanes ehdotti näin:
Joimme hiljaa teetä, sanoit haluavasi lähteä.
Minä kuuntelin lähtösi suunnan, mietin lähtösi määränpään.
Siellä voisin minäkin joskus tulla käymään.
Lempeiden virtojen rannassa,
että valo kantaisi meitä kuin liukuvia perhosia.
En vieraaksi, vaan ystäväksi.
Runotorstain lomahaaste
Eli haasteenahan (153.) oli kiteyttää jokaisen tauon aikaisen viikon eli 8 viikon viikon tunnelmat aina joko yhteen riviin tai yhteen säkeistöön. Näin ollen runon pituus olisi joko 8 riviä (eli säettä, joiden sanamäärä on jokaisen valittavissa) tai kahdeksansäkeistöinen (säkeistön pituus taas jokaisen valittavissa).
Tarkoitus oli kirjoittaa siis kahdeksaa viikkoa kuvaava runotarina tai runopäiväkirja. Näkökulmaksi saattoi valita elämäkerrallisuuden, uutisiin pohjautuvan tai jonkin muun vapaavalintaisen. Keskeinen ajatuksena oli kiteyttäminen: miten tiivistää viikon tunnelma, tunteet ja tapahtumat yhteen riviin tai säkeistöön. Kun kiteytettäviä viikkoja on useampia peräkkäin, saattaa esiin tulla jokin tarinallinen kaarikin, tämä oli yksi haasteen taka-ajatus.
***********************************
Tummaa odotusta viilensivät lohdun pisarat,
juhlan valoisa leimahdus sytytti lumitähdet valkeiksi,
paperi valmistuu kirjaimille, valokuville.
Pakkanen repii valonsa timanteiksi,
palelee, lumisade tempoo,
valokuvat kertovat tammikuun varjot.
Lumi valmiina, valkoisena, lumitähdet nauraen ystävinä, työntäen toisiaan eteenpäin. Helmiksi.