Archive | 20/02/2010

MINUT VEIVÄT…

Inspiroidu -haaste 93.

”Mikä on intohimosi, mikä on rakkautesi kohde? Mistä nautit ja mihin uppoudut täysillä? Mikä on asia, joka saa sydämesi sykkimään, mistä saat intoa ja energiaa? Mikä on vienyt sydämesi?”

KUN LUEN RUNOA

Silloin ehkä tapaan tuttuja. Ystäviä vuosien takaa. Runo vapauttaa hengitykseni, haluan pitää runon itselläni. Lukemisen jälkeen ne ovat minun, vaikka tiedän, että monet silmät ovat niitä koskeneet. Ja koskevat minun jälkeeni.

Runo ei ole ainoastaan minulle. Se herättää maailman nauramaan, ja jokaisessa sanassa piilee yllätys. Joskus ymmärrän yllätyksen, joskus pääni ylitse puhaltaa silmätön tuuli, ja minä en näe sitä, mitä tahtoisin löytää.          

Silloin olen yksinäinen, enkä ymmärrä maailmaani. Olen sanametsässä yksin, juoksen karkuun ja kompastun juuriin. Vain pieni henkäys runosta jää jäljelle, ja ehkä tapaan runon uudelleen vuosien päästä. Ehkä minulla silloin on kartta, joka johdattaa uuden ajatuksen syliin. Ajatus on puhdas ja karhea ajankulun jäljiltä ja silloin minäkin puhdistun.

YKSIN

Hän istui kasvot merelle päin. Tämä kaikki on nyt minun. Hän tunsi itsensä kovin surulliseksi. Niin paljon teimme työtä. Niin paljon yritimme. Se mitä unohdimme, oli todellinen tahtomme. Voisipa pyöräyttää ajan pyörää, hän ajatteli.

Yksinäinen ja avuton pilvi heijastui mereen. Pilven valkoisuus muuttui sineksi, väreeksi kuuman auringon alla. Yhtä yksinäinen kuin minäkin, hän ajatteli. Hän ei heijastu mihinkään, hänelle ei ole menneisyyttä, sillä menneisyys oli huuhtoutunut pois, ilman hiekkaakin. Oli vain tulevaisuus, hän mietti. Hän heitti mereen kiven, joka vajosi nopeasti kaukana rannasta. Minun maailmassani ei ole ketään. Tässä maailmassa ei ole enää yhtään ihmistä. Olen vain minä, hän ajatteli. Tulevaisuudessa. Hän laittoi makaamaan hiekalle ja katseli taivaan sinisyyttä, pilven valkoisuutta. Ihmisen aamut. Niitä on niin kovin vähän. Ja silti. Kun päivä laski viimeisen kerran, hän huomasi voivansa nousta. Oli jo pimeää, mutta se ei häntä haitannut. Hän oli noussut, kun päivä oli laskenut. Oli yö. Ja hän oppi laskemaan aamuja päästäkseen kotiin.