Annu leikki lumivuoren päällä. Tai, no ei hän oikeastaan leikkinyt, vaan hakkasi pienellä lumilapiollaan vuorta pienemmäksi. Oikeastaan Annu oli vihainen. Hän halusi hakata reiän vuoreen, kaivautua sen syvyyksiin, tehdä sinne kolo. Laskeutua koloon, ja hengittää ihan hiljaa. Annu ajatteli, että siellä hänen olisi hyvä olla. Hengittää valkoista lunta keuhkot täyteen, puhaltaa lämmintä hengityshuurua ulos. Ja tehdä siten reikä vuoreen. Että voisi katsella ulospäin. Katsoa kuinka tähdet ovat lumitähtiä etevämpiä säilymään kirkkaana pitkään, katsoa kuinka ihmiset kävelivät lumivuoren ohitse ajatellen: Ehkä tuo tuosta kohta sulaa. Kevät vasta vihjaa tulostaan.

Sitä Annu halusi. Että saisi lumivuoren pienemmäksi, vaikka hän itse oli sen sisällä. Valkoinen lumipeite muuttuisi likaiseksi ja mustaksi, kun kevät toisi valonsa ja lämmön. Ja ennen tuota mustaa kevättä Annu halusi ulos. Nyt hän joutui olemaan lumivuoren sisällä, ja koska hän oli itse sinne kaivautunut, ei hän enää osannut tietä ulos. Hän ei ollut voinut jättää tielle viittoja, vaikka hän muistikin kuinka naapurin pikkupoika oli ajanut lumisella pihalla oranssi turvaviiri heiluen korkealla. Sellaisen viirin Annu olisi halunnut, viitan joka tärisisi ilmassa, kun hän liikkuisi kävellen, vaikka kaupungilla. Tai tutussa ostoskeskuksessa. Mutta Annulla ei ollut sellaista viiriä. Mikään viiri tai viitta ei voinut häntä opastaa, hänellä ei ollut tietä ulos lumivuoresta, eikä ostoskeskuksessakaan kukaan tuntenut häntä tarpeeksi hyvin tullakseen juttelemaan.

Annu alkoi kuvitella viirin. Se ei saisi olla tuuliviiri, eikä oranssikaan olisi hyvä väri. Ei. Annu halusi viirikseen jotain erilaista, sellaista joka näkyisi, sellaista joka kertoisi kaikille: minä olen tässä. Annu alkoi kaivaa tietä ulos lumivuoresta, hän hakkasi ja polki lunta ympäriltään raivoisasti. Lumilapio oli aivan liian pieni, ja oranssia Annu alkoi vihata. Lopulta Annu katseli ulos tielle, hänen takanaan oli jäisiä lumipaakkuja, eri muotoisia ja kokoisia.

Annu piirsi lumitähtiä. Valkoisia, teräväsakaraisia ja kimmeltäviä tähtiä. Niitä Annu piirteli eteensä. Kohta on kevät, Annu ajatteli. Kyllä tähdet sulavat. Olisi kevät.

*****************************************

Tarinamaanantain 73. sanahaaste on jäinen.

Unen puutteesta savuinen katseeni kulkee huonettasi pitkin. Istun vieressäsi. Ikkuna ja ovi. Katson ulos ikkunasta. Ikkuna ja ovi taistelevat huoneen valloittamisesta, kun ikkuna heijastaa oven. Ovi vaatii jäämään. Jäämisestä on vaarana pysähtynyt tunnelma, jäämisestä maksan ikkunasta ulos katsomalla. Lähtemisestä joudun kertomaan kaikille, ehkä en hänelle, mutta voisiko se muuten ollakaan.

Painan oven kielekkeen irti raameista. Olen hieronut katseeni tuleksi, puhdistanut pois viimeisen vuoden turhat kertomukset. Piirrän vielä käsilläni oven rajat. Vapaus. Ja lukon napsahdus on joskus vain muisto.