Hän etsii itsestään porttia, ovea
jonka kehystetyissä pielissä
toistuu vieraus kuin jatkuva lumisade,
valkoisena ja painavana.
Ovea jonka auki ollessa ei tarvitse kätellä ja koskettaa,
vain tervehtiä. Hiljaa sanoa sinulle
ollaan tässä ovessa,
kainalossasi keskenjäänyt kirja,
sen olet lukenut kymmeniä kertoja aiemmin.
Runotorstain 160. haaste
muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,
ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira
Caj Westerberg, kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)