Paljon ylistetty, paljon odotettu, paljon pelätty. Valon repivä raakuus, maan ruskeus vastakohtana. Keväällä kaikki on kuolleempaa kuin syksyllä, ja tuon kuolleen maan läpi täytyy vihreyden puhkaista kolo josta kurkistaa. Näin on ollut läpi tuhansien vuosien, näin on ollut läpi jokaisen ihmisen ikuisuuden. Ja silti se jaksaa kiehtoa. Jokainen kevät on uusi, jokainen kesä eletty nopeasti.

Kuinka monta runoa on kirjoitettu keväästä? Kuinka monta elämänalkua on verrattu kevääseen? Kuinka monta kertaa Nuuskamuikkunen on säveltänyt Kevätlaulunsa? Vain kerran. Kuten Niina Hakalahti runoilee: ”on yksi kevät, syksyjä monta”

Kuinka moni hetki on minulle ainutlaatuinen? Aamut, niitä on monta. Ja silti Kaikki elämän aamut ovat ainutkertaisia*. Kuinka monta iltaa kohtaan? Illat tulevat hiljaa, aamut räjähtävät silmille. Montako ainutlaatuista hetkeä mahtuu räjähdyksen ja hiljaisen väliin. En halua niitä laskea, en kertoa toisilla luvuilla. Haluan niiden näkyvän teksteissäni, tulevissa ja menneissä. Aika on ikuisuus. Runot hetkiä.

*Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut (1992)

Heräsin aamulla. Aukaisin silmäni. Herätyskello näytti seitsemää, ja tiesin että oli noustava. Sen tähden, että minulla oli kiire. Aikaa olisi enää kovin vähän. Tiesin, kohta kello olisi yhdeksän, ja silloin tapahtuisi jotain, mitä en halunnut koskaan edes alkavaksi. Kello yhdeksän. Pari tuntia. Tunsin vellovan olon vatsassani, nieleskelin. Yritin saada ruumistanikin hereille. Mieli oli jo herännyt, paljon ennen kuin kello soi. Ruumiini oli nukkunut, mieleni valvonut.

Käännyin vatsalleni. En välittänyt siitä, että niskaani koski. Vielä pari tuntia aikaa, ajattelin kauhuissani. Vieressäni ei ollut ketään. Ei ketään. Ajatuksissani pyöri ihmisiä, välillä ne olivat pyörivää massaa, massapallo suureni ja pieneni, se kasvoi, lisääntyi ja väheni. En voinut sille mitään.

Kunnes lopulta. Muistin. Muistin jotain joka auttaisi minut yli yhdeksän. Tiesin voivani nousta, laittaa radion auki, kuunnella. Kuunnella mitä halusin tehdä. Kuunnella odottamistani sinisen ja hiekan värisin askelin. Kävelin hiljaa ikkunan eteen. Ulkona oli valoisaa. Vieressäni oli jotain aukottoman turvallista. Halasin sitä ajatuksissani ja sanoin: Huomenta.