Paljon ylistetty, paljon odotettu, paljon pelätty. Valon repivä raakuus, maan ruskeus vastakohtana. Keväällä kaikki on kuolleempaa kuin syksyllä, ja tuon kuolleen maan läpi täytyy vihreyden puhkaista kolo josta kurkistaa. Näin on ollut läpi tuhansien vuosien, näin on ollut läpi jokaisen ihmisen ikuisuuden. Ja silti se jaksaa kiehtoa. Jokainen kevät on uusi, jokainen kesä eletty nopeasti.

Kuinka monta runoa on kirjoitettu keväästä? Kuinka monta elämänalkua on verrattu kevääseen? Kuinka monta kertaa Nuuskamuikkunen on säveltänyt Kevätlaulunsa? Vain kerran. Kuten Niina Hakalahti runoilee: ”on yksi kevät, syksyjä monta”

Kuinka moni hetki on minulle ainutlaatuinen? Aamut, niitä on monta. Ja silti Kaikki elämän aamut ovat ainutkertaisia*. Kuinka monta iltaa kohtaan? Illat tulevat hiljaa, aamut räjähtävät silmille. Montako ainutlaatuista hetkeä mahtuu räjähdyksen ja hiljaisen väliin. En halua niitä laskea, en kertoa toisilla luvuilla. Haluan niiden näkyvän teksteissäni, tulevissa ja menneissä. Aika on ikuisuus. Runot hetkiä.

*Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut (1992)