Istuin eilen pitkään kotonani, terassilla. Aamusta jo. Hengitin valoa, silmäni myötäilivät veden väreitä, vesi oli rauhallinen. Minäkin. Avasin hiljaa postin tuoman kirjeen. Muutama kirjoitettu lause, jossa toteutui se unelma ystävyydestä, josta runoilin Ystävänpäivän aikoihin. Muistan miksi olen, koska sillä hetkellä muistin heidät, joiden olemassaolo tällä hetkellä sai ystävyyden ja lämmön tuntumaan kipuna. Jopa pelkona, jos heitä ei olisi ollutkaan. Ja kiitollisuutena heidän sanoistaan, rakkautena omaa tulevaisuuttani vasten.

Niitä sanoja ei ansaita, ne joko rakastetaan elämään tai itseä vihaten tuhotaan kuolemaan.

Tunsin kerran erään, joka mietti, miksi me ihmiset täällä olemme. Minulla ei ollut vastausta, eikä ole vieläkään, ja jätin kysymyksen taakseni.

Millaisen aamun huomenna saan?