Archive | elokuu 2010

KAKSI SEURAAVAA PÄIVÄÄ

elo31

Kaksi päivää, että kalenteri on aivan tyhjä. Ei sovittuja aikoja, ei kellonlyöntiä kiiruhdettavaksi sinne tai tänne. Ei oikeastaan mitään muuta kuin valmistella perjantaille sovittu asia. Ja sekin on mukavaa puuhaa, ja aika lailla valmiinakin jo. Siitä en kerro enempää, että perjantaille on hammaslääkäri. Se on vasta perjantaina.

Näiden lisäksi tämän iltainen mukavan odottava tunnelma oli kahdessa kupissa RommitryffeliRooibosteetä, tässä neljän minuutin pätkässä, ja näitä edeltäneessä mukavassa tapaamisessa.

NIMET

elo28

Erikoisalaani ovat elämänsyheröt. Toinen erikoisalani on likimain aina ollut se, että kun en jostain syheröstä mitään tiedä, etsin sen tiedon. Miksi? Koska haluan nimetä sen syherön: minusta nimissä on valtava voima. Ajattele vaikka, kuinka se pysäytti kun lapsena ollessasi vanhempasi sanoivat sinulle nimesi. Käskivät nimesi sanoen  keskittymään.

Mikä riemu minulle on löytää vastaukseksi elämänsyheröä kuvaava sana, lause, virke tai jopa kirja. Kirjat ovat harvinaisuuksia, ja jos sellaisen löydän, se minun kannattaa laittaa Elävien kirjojen hyllyyn. Löytyneet vastaukset ovat minulle Hemmetin tarpeellisia, silloin kun ehdin miettiä jo monta päätöstä elämässäni siltä kannalta, että jos ne sittenkään eivät olisi peruuttamattomia. Ja kun vastaus löytyy:  taas pääsen eteenpäin.  Ja että päätökset pitävät. Ja koko elämä pitää. Ja voi pitää elämästään kiinni.

Ja hah, tässä olen, ja voin muutakin.

KAKSI KIRJAILIJAA ILTA- TAI AAMUTEELLÄ

elo27

(Toinen pitää yöstä, toinen on aamuihmisiä)

– Huomenta. Tiedätkö mikä on parasta tässä meidän jutussa?

– Hmmm… Olemme molemmat samalla alalla?

– No, ei. Olen aina vannonut, etten ala tehdä työtä puolisoni kanssa samassa paikassa.

– Ai, olet vai? Mehän teemme työtä samassa paikassa, kotona molemmat.

– No, tarkoitin jotain yritystä.

– Höh, tämähän se on varsinainen perheyritys.

– Älä heittäydy nokkelaksi… No, tiedätkö mikä se paras juttu on?

– No, kerro nyt kun aloitit.

– Me voidaan jakaa työvuorot, minä kirjoitan päivällä ja sinä yöllä.

– No, tuoko se oli?

– Niin.

– Siis sinusta parasta on se kun kirjoitamme eri aikaan. Minua ei saa häiritä kirjoittaessa, eikä sinuakaan.

– Niin no, ajattele nyt. Moni luulee, että kirjailijan työ on tulvillaan boheemia elämää, punaviiniä ja omituisia ihmisiä. Yövalvomisia ja vaikka mitä outouksia.  Jotkut ovat jopa kuulleet kirjoittajien kirjoittavan alasti.

– Mutta, kun emme saa häiritä toisiamme kirjoittaessa, miten me voidaan yleensä puhua mistään meidän parisuhteesta? Emme näe koskaan.

–  Ei me voidakaan. Siksihän me niin hyviä toimivien avioliittoneuvojen opaskirjojen kirjoittajia olemmekin.

-No, niinpä. Mistäs muualta kirjoittaja hankkisi materiaalin kirjoihinsa kuin omasta elämästään.

PÄÄVÄRIT

elo27

”Päävärit ovat punainen, keltainen ja sininen – keskity välillä ainoastaan niihin. Rakenna työ pääasiassa näiden kolmen värin varaan, vaikka käyttäisitkin lisäksi muita värejä.”

(Kuva suurenee klikkaamalla)

122. Inspiksen haaste.

Värit minun elämässäni

Ei päivää, että en värejä ajattelisi tai ihailisi. Ei päivää, että en väreillä jotain kertoisi.

TÄNÄÄN

elo23

Tänään en osaa sanoa mitään. Olen puhunut paljon, aamupäivän ohjasin. Olen siksi halunnut olla hiljaa, ja kun kalenteriani katson, se on ollut tämän iltapäivän hiljaa, sekin. Mikään ei ole puhunut minulle, mikään ei ole herättänyt kertomuksiani tänään leijailemaan läpi huoneiden, läpi ajatusteni, läpi niiden käytävien joita ne ovat polkeneet niin moneen kertaan, että tiedän jos vielä kerran avaan niille oven, vetäydyn.

Tästä eteenpäin voin valvoa valvoa tyyneyttä, kuunnella vierivien tummien iltojen valoja, toivoa ja valvoa kerrottujen käytävien valoisat ja surulliset laulut. Laulut joita joskus kuuntelin, joskus unohdin ja nyt olen löytänyt uudelleen.

LÄHTÖRUUTU

elo22

 

(Kuva suurenee klikkaamalla)

”Aivan alussa, starttiviivalla, lähtöruudussa. Ehkä se on juuri alkanut koulu, uusi työ tai muu uusi vaihe elämässä. Vai onko lähtöruutusi kartta uuteen kaupunkiin? Lähtöruutuun saattaa joutua joskus myös palaamaan, joten ehkä omassa lähtöruudussasi oleminen tarkoittaakin pettymyksiä?”

Inspiroidu -blogin  121. haaste.

No, oma lähtöruutuni ei nyt ole minulle pettymys. Olen nyt tähän tyytyväinen, hyvilläni. Mutta siihen olen äärettömän pettynyt, kuinka surkea valokuvaaja olen. EN millään meinaa ymmärtää kamerastani yhtään mitään. En opi millään;) Uudestaan kurssilleko? En jaksaisi tänä syksynä.  Hautaan pääni tyynyyn, menen piiloon. En osaa mitään…

ANNU, ILOISUUS JA STEINBECK

elo21

–          No hei, Annu sanoi hymyillen. Tulithan sinä.

–          Joo. Tie oli aika rakeinen. Paljon valkoista.

–          Osasit hyvin, Annu hieman epäröi, koska ei tiennyt mitä sanoa.

–          No, ohjeesi oli aluksi aika epämääräiset. Nuo kaksi samanväristä taloa, olivat paljon houkuttelevammat kuin sinun talosi.

–          Aijaa, siis kirkkaat värit kutsuvat, Annu hieman hämmästeli.

–          Juu, tämä harmaa ei ole ihan paras mahdollinen.

Hemmetti, minä pidän tästä harmaasta, Annu tupisi mielessään. Ihan delfiinin värinenkin.

–          Vai niin. Menet siis sellaisten luokse, jotka ovat päältä aurinkoisia, Annu jatkoi.

–          No, sellaisten luokse menee mielellään.

Tätä keskustelua on hyödytön jatkaa, Annu ajatteli. Menkööt hyvien ihmisten juhlaan. Minä pidän enemmän Torstaista toivoa täynnä.

MINNE MATKA?

elo19

Ystävät ovat ajatustemme ja tunteidemme lähdevettä. Joskus he pesevät koko maailmamme, sisäiset ikkunamme ovat sitten puhtaita, ja ystävät auttavat meitä näkemään yhä paremmin sitä mitä tahdomme (kiitos hänelle;-). Joskus he vain ottavat vastaan varsinaisen sarjan vesipisaroita, nenäliinat ovat tarpeellisia, ja kyyneleet haihtuvat.

Ihmetellä vain täytyy: lähdevesi ja suolainen kyynelten vesi vain joskus sattuvat sekoittumaan keskenään. Katse on samea ja piiloon verhoiltu. Olo on valkoinen, mutta ei puhdas kuten sateen jäljiltä vaan ikkunat muuttuvat likaisen pesemättömäksi, ja kelmeä valo tekee kaikesta kipeämpää, yhä.

Kuin katsoisi huurtuneeseen peiliin: yrittää pyyhkeellä puhdista höyryn pois, mutta pyyhe muuttuu kosteaksi eikä sitä voi edes antaa kenellekään. Ei nakata kehään eikä  toiselle. Sen voi vai ripustaa naulaan ja toivoa, että joskus muistaisi itse laittaa pyyhkeen pesuun. Ja peilikuva on lähinnä hölmistynyt.

Lopetin kolme vuotta sitten erään kertomukseni alun näin: aiemmin olin niin varma, kuinka asiat tehdään. Nyt olen hajonnut kysymään suuntaa.  

Luulen, että yhä enemmän tulen olemaan tässä. Kysymässä suuntaa. Odottamassa että jostain saisin kartan, mistä löytää tie sinne minne haluan (mikä se sitten onkaan) sen vievän. Mutta se kartta täytynee kyllä itse piirtää. Siinä on paljon vuoria, yksi metsä (metsät ovat vain metsiä) pari karhua ja juurakoita. Yksi keiju ilveilemässä minkä ehtii, yksi pieni metsämaahinen keppostelemassa jaloillaan. Yksi menninkäisen hymyilevä katse.  Ja minä voin vain katsella. Kysyä?

Minne ihmeeseen minä olen menossa?

TÄNÄÄN

elo18

Tänään haluan kertoa itselleni sadun. (Jos sinä haluat olla mukana kuuntelemassa, ole toki.) Sadut kuuluvat kaikille.

Kuule, nyt se kertoo itsensä. Millaisena sinä sen kuulet? Minusta siinä oli tähtiä, kuin pieniä keijuja. Oli siinä vihreääkin. Nyt, hyvää yötä.

Annu, 9 vuotta