Archive | elokuu 2010

KÄSIEN KAARET

Itseään ei voi sittenkään selittää,
selättää vain toisen, ja jos ei halua uskaltaa,
on pidettävä kädet järjestyksessä,
kun mieluummin vaeltelisivat ympärillään,
puristaa kädet tuoliin kiinni,
ja kun on liian myöhäistä tai ei voi enää mitään
antaa käsille luvan piirtää laajat kaaret

piirtää maan kaaret ja taivaan sulautuminen toisiinsa ikuisuudeksi
Siitä voi syntyä vankila tai hauta joka tekee katseen lasiksi,
unelmaksi, ja kun kääntää katseen oikealle
huomaa kaarevan maan lähellä, vielä liian lähellä siinä

Siitä voi syntyä tuhat sulautumista
ikuisuus katkeaa välillä ja alkaa uudelleen.
ja kädet tanssivat ja vaeltavat tuhansissa tähdissä
laskeutuvat maan pinnalle
eivätkä enää kanna kiviä piilosta

MERILLE

Annu valahti kalpeaksi. Ei. Ei nyt. Vaan sisällään alkoi juosta ovienpaukuttelija. Sitä ei juuri koskaan nähnyt. Se vilahti kätevästi aina alta pois, kun katse pyyhkäisi sitä kuin majakanvalo. Käänsi aina selkänsä kuin hyrrä. Kuin valkoinen taskulampun valo syksyn illoissa kun lapsena leikittiin piilosta pimeällä. Halusi olla piilossa, että joku toinen löydettäisiin ensin, että joku toinen lähtisi sisälle ja itse saisi jäädä ulos. Taskulamppujen, katuvalojen ulottumattomiin, piileskellä takana lehtien, tuntea niiden syksyn rehellinen kirkkaus. Jotta olisi piilossa, ja majakanvartija olisi lähtenyt kauas merille, Muumipapan mukana.

ONNESTAIN ON PUOLET SINUN

Loppu on uuden alku. Ihmiselämään ei voi kaikkea sovittaa tai mahduttaa. Siksi jotain kuolee, loppuu ja päättyy. On oltava tilaa uudelle, mahdollisuuksia sille joka joskus ehkä jäi tahtomattaankin taakse, mahdollisuuksia sille jolle on ollut vain omissa ajatuksissaan tilaa.

Mietin pitkään mikä todella loppuu: päädyin monen ajatuskulun kautta siihen, että jokin vaihe elämässä päättyy. Ja siitä seuraa usein hämmennyksen ja epävarmuuden aika, toivoton hajamielisyys. Hajamielisyys hukkaa puhelimen, saa auton tarvitsemaan kaapeleita, unohtamaan kotiavaimen ja sovitut tapaamiset, jättämään useammin kuin kerran eväät kotiin. No, puhelin löytyi, kuten avainkin, ja syötyäkin olen saanut. Varsin vankasti.

Ja tästä seuraa suvanto: vuodenkierron jälkeen huomaa katseensa terävöityneen, ajatukset ovat vapaita, hengitys kulkee, ja voi jo varoen kurkistaa tulevaan.

Arvelen satujen, tarinoiden ja elämäkertojen syntyvän vaikeuksista. On väliin voittamattomia vaikeuksia. Tarina loppuu ja antaa tilaa uudelle kun vaikeudet on selvitetty ja hyväksytty elämään kuuluvat voittamattomat vaikeudet. Kun emme muuta voi kuin voittaa tai hyväksyä, ja väliin hävitä rankasti, ja me sankarit, niin miehet kuin naisetkin, voimme elää yhdessä hetken. Onnellisena tai onnettomana, josta ensimmäisestä ei yleisen kertomistavan mukaan ole paljon kerrottavaa, tai onnettomana, josta yleisen kertomistavan mukaan seuraa uusia tarinoita.

Miksi sitten onnesta ei juuri kerrota? Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Onni yksillä, kesä kaikilla. No, tänä kesänä on ”kesä”  ollut todellakin kaikilla. Työpaikkojen kesälomakokemusten jakamisessa ei voi moni väittää, etteikö ilmat olisi olleet lomalla suotuisat. Joka taas hellettä vihaaville on ollut lähinnä kauhistus.

Tietääkö jokainen mitä onni on, ettei sitä tarvitse kuvata? Vain onko se niin puhdasta omaa itseä koskevaa tyytyväisyyttä. Se on niin puhdas, että jos siitä kertoo, pelkää sen hukkuvan toisten vyörytyksiin: kyllähän sinulla…

On tuhat tapaa hukata tai unohtaa onni. Mutta on vain kaksi tapaa saada onnea: työ ja aika. Aika luo mahdollisuuden työlle, joka on surua ja kipua, pelkoa ja vihaa. Työlle, joka ei ehkä koskaan pääty, mutta laantuu. Aika parantaa. Onni on tasapaino ja oma elämä. Onni on mahdollisuus toteuttaa omia arvojaan ja lahjojaan sekä  unelmiaan. Onni on tyytyväisyyttä itseensä.  Onni on elämisen selkeys.

PÄIVÄ NOUSEE

Kun päivä alkaa nousta samaan aikaan
useaan kertaan.
Sovin auringonnousujen, laskujenkin väliin,
kerron enemmän kuin saan tietää.
Ilta sileä kuin satukirjan loppu.

ELOKUU

Sinä teit pihani
äkkiä kukkaniityksi
enkä osaa pelätä perhosen siiveniskun myrskyä
toisella reunalla ruiskaunokkien rajaa

unohda ne lehdet talossani,
niitä on pihani kohta kirkkaana postina,
keltaisena, punaisena mattona,
tämän kesän linnunpoikien juosta,
kattona tumma sametti,
jolla vain elokuu osaa elostelematta peittää,
kaiken vielä entistä rakkaammin.

Tule elokuun ilta, tule sinäkin.

SITTENKIN

Annu ei ollut osannut enää sitä pyytää,
ei edes odottaa tulevaksi.
mutta tänään se tuli yllättäen,
tuoreena kuin vuosia sitten alkanut ystävyys,
vihreänä kuin olisi ajatellut asiaa ensi kertaa.

Kuin hän olisi halannut värisevää haapaa,
puhaltanut kirkkaat saippuakuplat rikki,
halunnut näyttää lapselleen taivaansinen ensi kertaa,
kuin hän olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
mikä loistaa kuivana ja kovana varjoissa elokuun,
kuin olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
jonka näkee ihmisten katseissa,
kun näemme odotetun ja toivotun ovellamme.

Sittenkin. Sittenkin.  Kaunis päivä.

KÄYTÄVÄT

Olisiko oikein sanoa, että ne kerrostumat joita asuimme,
olivat vääriä osoitteita.
Niissä kerrostumissa ei kukaan käynyt,
ei kukaan tuntenut niiden välille puhkaistuja, katettuja salakäytäviä,
ja niiden soihdut, jotka kauan palaessa polttaisivat käytävät hiillokseksi,
mustaksi seinäksi, jossa hiili ei ole ikuista, olivat kirkkaat pienet tähdet.

Kerrostumissa ei ollut kukaan käynyt, vain me,
ja tunsimme me niin hyvin, että jokainen risteyskohta tiesi
seuraavan käännöksensä asteen,
risteyksiä ja käytäviä kulkiessamme tunsimme tien olevan suora, oikea.

Mutta niin turvallisen.

ELOKUUN PEILIT

Olen siis tässä, Annun tarinan nainen ajatteli. Tässä on hyvä olla. Pehmeä, elokuinen ilta vierellä. Sade on lakannut. Ei enää pisaroita, oli vain elokuisen illan vastaanottavainen tyyneys. Niin monta elokuuta. Monta muuta kuukautta, mutta vain yksi on elokuu.

Annu piirsi sanoja hiljaa. Jotain oli unohtunut pois, jotain mikä oli vierittänyt pimeää ylle, jo ennen kuin syksyn sateet alkoivat. Jotain oli jäänyt pois, eikä Annu tiennyt osaisiko enää kertoa tarinaa vailla pimeää. Minä yritän, Annu ajatteli. Minä todella yritän.

Annu kirjoitti hieman lisää: nainen käveli auton sivulle, aukaisi oven ja istui kuljettajan paikalle. Hän käynnisti auton. Nainen katsoi peruutuspeiliin, autoja ei näkynyt, ja hän ajoi eteenpäin. Tie oli tyhjä ja kiiltävä sateen jäljiltä. Vasemmalle jäänyt risteys oli hiekkainen ja vesilammikot läikehtivät tummina peileinä. Nainen ei niihin enää heijastunut.

ANNUN TARINA

Annu yrittää kirjoittaa ihan vähän: pienin hiipivin, mutta houkutuksesta pyörähtelevin sanoin. Annulla olisi teille tarina kerrottavana: sellainen tarina, joka oikeastaan alkaa ihan sattumalta, tuosta noin vain, etukäteen varoittamatta. Mutta Annu ei kerro tarinaa koskaan valmiiksi, sillä hän ei voinut sitä jatkaa. Eikä tiedä halusiko jatkaa, tietääpähän vain, että hänellä on täydellisen kurja olo. Tiedättehän sellainen, jossa autoa ajaa nainen, ja auton tuulilasia viuhtovat puhtaaksi melkoisella vimmalla ja vauhdilla tuulilasinpyyhkimet; vettä tulee ja vielä sopiva musiikkikappale kaupanpäälle. Jotta varmasti sattuisi ja koskisi.

Annu päättää antaa naisen ajaa eteenpäin. Eteenpäin siksi, että tarinakin liikkuisi. Eteenpäin siksi, että paljon yöpysähdyksiä ja mustia kumarassa käveleviä hahmoja jäisi taakse. Sateeseen. Tai ainakin sateeseen, koska jos olisi käynyt toivottua enemmän, hahmot eivät olisi koskaan tulleetkaan naisen mukaan. Heistä jää vain varjot, mustat liukuvat varjot, kuin valuva sametti ja siihen maalatut punaiset nuotit. Annu pysäyttää auton tarinassa. Nainen kävelee auton eteen, ja nojaa käsivarret suorina konepeltiin. Hän hengittää katkonaisesti, kääntyy eteenpäin ja istahtaa konepellille. Hän peittää kasvot käsillään. Sade on hieman tauonnut.

Hemmetin hemmetti, nainen ajattelee. Tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Koko tarina alusta loppuun olisi voinut olla toisin. Mutta olisinko silloin tässä?

ELÄMÄ JA SADUT

Joskus, silloin tällöin, kun sen huomaa, elämä tuntuu enemmän sadulta. Se tuntuu enemmän sadulta kuin omalta elämäkerralta. Sadun kirjoittaminen on aina helpompaa. Oma elämäkerta on absurdiudessaan ja onnettomine sattumuksineen niin epätodellista.  Elämä on absurdia. Vasta sitominen tekee elämäkerran, sitominen suvun historiaan ja omiin elämän tapahtumiin, tekee siitä ihmiselle oman historian. Ja kaiken tapahtumisen sovittamineen yksiin kansiin, siis kaiken mahduttaminen omiin kokemuksiin, saa elämän tuntumaan kiusauksilta. Minkä jättää pois, mitä toivoo lisää.

On kuin täyttäisi jo ennestään liian täynnä olevaa tyynyä: toisesta nurkasta pölähtelevät höyhenet pois, kun toisesta nurkasta tyynyyn pusertaa lisää. Sillä pieluksella on sitten nukuttava: pää liian korkealla kuunnella unen ääniä, pää liian matalalla hautautuakseen syviin uniin. Jokainen aamu, jokainen hiljainen henkäys on aloitettava: Once upon a time…

Ja menneisyys häviää tarinana tai satuna ajan tuolle puolelle, ikuisuuteen tai olemattomaan.