Aika ajoin se vahvistuu minussa. Aika ajoin minun täytyy se selättää. Nimittäin yksinäisyyden tarve, ja tarve tavata ystäviä ja sukulaisia. Nyt lienee se aalto menossa, jossa voin onnellisesti (pienestä haikeudesta ja kaipauksesta huolimatta) kellua omassa hiljaisuudessani, omassa yksityisyydessäni. Tällainen olen ollut aina tässä kohden.

Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö läheiset olisi tärkeitä. Minulle on todella tärkeä tietää, että te olette siellä jossain. Minä vain satun tarvitsemaan enemmän omaa aikaa. Ilman sitä en voi luoda, ilman sitä en osaa levätä. Tyypilllinen introvertti, joka tarvitsee hiljaisuutta ympärilleen, väliin paljonkin. Vuosia taaksepäin sanoin eräälle ystävälleni haluavani olla yksin. Hänestä se oli aivan omituista. Hän puolestaan tarvitsee ihmisiä ympärilleen, jatkuvasti.

Ja sitten on aikoja, jolloin vihaan iltojeni yksinäisyyttä, ja kalenterini täyttyy kiivasta tahtia. Yksinäisyys kuristaa tutuin ottein, ja toivon että voisin väliin avata ikkunan ja puhaltaa tunkkaisuuden ja pölyn ulos. Tässä pätee jälleen se vanha totuus: kun yksinäisyys on vapaaehtoista, se on ilo. Kun yksinäisyys on pakko, se kuristaa ja tuhoaa.

Rajansa tässäkin, ja ne lienevät jokaisen löydettävissä. Toteutus voi joskus olla todella vaikeaa. Millaisia tässä suhteessa olemmekaan, iloitaan ystävistä ja omasta ajasta. Siitä mitä on nyt, elämän miellyttävästä läsnäolosta.