Kovin pelonsekaisin tunnelmin, sekä itselleni runsaasti vaatimuksia asettaen kävelin eilen Lyseoon. Osallistuin kirjottajakurssille, jonka meille hyvin lempein ja kirjoittajan vaikeuksia ymmärtävin harjoituksin ja esimerkein piti  kirjailija, jonka kanssa olen ollut samalla luokalla kuusi vuotta. Hän oli jo silloin lahjakas kirjoittaja, minä lähinnä uskalsin tuhertaa joitain vaivautuineisuuksiani päiväkirjaani.

Aina väliin tänä viikonloppuna palasimme kouluaikoihin, vanhoihin koulukavereihin ja nykyiseen elämäämme. Kouluajoista on kauan, hämmentävän kauan, ja vaikka toisistamme jotain silloiseen aikaan liittyvää ehkä tavoitimmekin, ovat ne ajat todella kaukaisia. Onneksi, näin ainakin omalta osaltani.

Tärkeämpää on se mitä nyt sain häneltä: kurssin nimi oli Varokaa aukeavia patoluukkuja. Teoreettisten luovien kirjoittamisen opintojen jälkeen tällainen luovan kosken irrottaminen oli jotain, mitä olin kaivannut enemmän kuin aavistinkaan. Todella tarvitsin näitä kahta päivää. Vaikka alussa tiukassa rutussa jännitinkin, se unohtui. Ja niin hyvällä kurssilla käy, unohtaa itsensä ja heittäytyy.

Olen ollut monella kirjoittajakurssilla. Monen eri ohjaajan opastamana, jo Luovan kirjoittamisen opintojen aikana oli kerran tai kahdesti kuussa kurssiviikonloppuja.  Ja ne auttoivat jaksamaan.  Ne auttoivat silloin. Uskon kirjoittamisen auttavan yhä enemmän tästä eteenpäin. Enkä voi unohtaa kahden vuoden keskiviikkoja, jotka olivat ihanaa verryttelyä mielikuvitusrikkaiden otsikoiden ja hauskojen sekä uusia väyliä avaavien harjoitusten parissa.

Mitä olisi elämä ilman kirjoittamista? Mutta nyt huomaan kysyväni myös: mitä olisi elämä ilman kirjoittavia ihmisiä lähellämme?