Totta puhuen, en pidä keltaisesta väristä. En ole koskaan pitänyt, paitsi sitruunoissa. Mutta se on vanha juttu, se. Tuohon viimeisen kuvan tielle pujahdan usein, moniaita kertoja viikossa. Sieltä löytyvät nuo kaksi ensimmäistä kuvan kohdetta, mutta vasta tänään löysin tuon heijastavan peilin.
Archive | syyskuu 2010
MAAILMASSA
Pohjimmiltaan ei eri maiden välillä ole suurta eroa, sillä kaikkialla voi tavata samoa ihmisiä. He voivat olla erinäköisiä ja eri tavoin pukeutuneita, kenties eri tavoin kasvatettuja ja ajatella asioista eri tavalla: mutta pohjimmiltaan he ovat samoja. Kaikki ovat ihmisiä, jotka tahtovat että heitä rakastetaan, joilla on rakkauden nälkä.
Äiti Teresa
ILLALLA UPPOSIN TÄHÄN MAISEMAAN
Tämän syksyn rakkauteni eli melankolian värit
Klikkaa kuva suuremmaksi.
TULI SE TAKAISIN
Tänä aamuna hiljaisen lempeässä, mutta väriltään puhtaassa syksyssä, tuli takaisin sellainen kutkuttava ja upottava siirtyminen kirjoitusvaiheesta toiseen. Olen miettinyt tuleeko se enää koskaan. Tuli se. Yhtäkkiä huomasin keskittyväni erääseen aiheeseen, joka on kummitellut aikani ajatusteni nurkissa. Teksti vetäisi minut mukaansa, nyt olen sen sisällä ja katson kuinka se pyörii ympärilläni kuten ilkamoiva koiranpentu hyppelee ylettyäkseen minuun, jotta voisin rapsuttaa sitä korvista.
Olen kuin teatterin lavalla, jossa on pyörivä näyttämö. Istun näyttämön keskellä ja katson kuinka kuvat ja sanat tarjoavat itseään näyttelijöiksi minun näyttämölleni. Tämä on mukavaa. Otan liuskan käteeni ja alankin kuunnella kuiskaajaa. Se ei ole hyvä, koska haluan sanoa asian omalla tavallani, enkä siten kuin kuiskaajan valmiissa käsikirjoituksessa on dialogiin hienosti merkitty. Tällaisia kuiskaajia meissä on: ne sanovat, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Ne sanovat että en osaa. Ne nauravat sille, että todellakin luulen tästä jotain vielä tulevan. Taidanpa antaa kuiskaajalle potkut. No niin. Nyt parempi. Alan kuunnella varovasti mitä näyttelijöillä on kerrottavaa…
(Jos haluat lukea aiheesta lisää, tutustu Natalie Goldbergin teoksiin. Hän puhuu apinamielestä…)
TELEVISION KATSELU JA MUSIIKIN KUUNTELU
Minusta on mukava miettiä sanoja väärin. Tai sitten aivan sattumalta kuulen tai luen sanan nurinkurin. Mietin tässä päivänä muutamana mukavien asioiden listaa ja hieman epäröiden lisäsin siihen television katselun, ja epäröimättä musiikin kuuntelun. Lopulta päädyin ajattelemaan televison kastelua, ja sitä kuinka musiikki kuuntelee kuulijaansa.
Miehet varoittavat jonkin eriskummallisen stereotyyppisen ajattelun vuoksi naisia laittamasta kukkapurkkia television päälle. Minusta olisi aika hienoa, jos laittaisin Annansilmät telkun päälle ja sitten kastelisin kukat. Annansilmät loisivat herkän ja kainon katseensa alas ja kastelisivat telkun tarviten nenäliinaa, kun katsovat romanttista draamaa. Tai vesipisarat valuisivat telkun harmaanvalkoista lumisadetta vasten. Saisin samalla säätiedotuksenkin, varsinaisen sääruudun. Luvassa ainakin lumi/vesisateita, ja mielialatiedotus ennustaisi harmaita päiviä. Sanalla sanoen hyvin mukavaa. Takuuvarmaa säiden ennustamista.
Ja se kuinka musiikki kuuntelee kuulijaansa. Se on melkein sama kuin hyvä ystävä seuraisi omia tunteitamme, jotka hän lempein siveltimenvedoin maalaisi tauluun. Yhtäkkiä huomaisi olevansa sisällä jossain tärkeässä kertosäkeessä, pitävänsä jostain musiikista hykerryttävän paljon ja keinuvansa sellaisessa mukavan odottavassa tunnelmassa. Ja seuraava laulu heittäisi tunnelmasta toiseen.
KIRJOITTAJAKOULUTUSTA
Kovin pelonsekaisin tunnelmin, sekä itselleni runsaasti vaatimuksia asettaen kävelin eilen Lyseoon. Osallistuin kirjottajakurssille, jonka meille hyvin lempein ja kirjoittajan vaikeuksia ymmärtävin harjoituksin ja esimerkein piti kirjailija, jonka kanssa olen ollut samalla luokalla kuusi vuotta. Hän oli jo silloin lahjakas kirjoittaja, minä lähinnä uskalsin tuhertaa joitain vaivautuineisuuksiani päiväkirjaani.
Aina väliin tänä viikonloppuna palasimme kouluaikoihin, vanhoihin koulukavereihin ja nykyiseen elämäämme. Kouluajoista on kauan, hämmentävän kauan, ja vaikka toisistamme jotain silloiseen aikaan liittyvää ehkä tavoitimmekin, ovat ne ajat todella kaukaisia. Onneksi, näin ainakin omalta osaltani.
Tärkeämpää on se mitä nyt sain häneltä: kurssin nimi oli Varokaa aukeavia patoluukkuja. Teoreettisten luovien kirjoittamisen opintojen jälkeen tällainen luovan kosken irrottaminen oli jotain, mitä olin kaivannut enemmän kuin aavistinkaan. Todella tarvitsin näitä kahta päivää. Vaikka alussa tiukassa rutussa jännitinkin, se unohtui. Ja niin hyvällä kurssilla käy, unohtaa itsensä ja heittäytyy.
Olen ollut monella kirjoittajakurssilla. Monen eri ohjaajan opastamana, jo Luovan kirjoittamisen opintojen aikana oli kerran tai kahdesti kuussa kurssiviikonloppuja. Ja ne auttoivat jaksamaan. Ne auttoivat silloin. Uskon kirjoittamisen auttavan yhä enemmän tästä eteenpäin. Enkä voi unohtaa kahden vuoden keskiviikkoja, jotka olivat ihanaa verryttelyä mielikuvitusrikkaiden otsikoiden ja hauskojen sekä uusia väyliä avaavien harjoitusten parissa.
Mitä olisi elämä ilman kirjoittamista? Mutta nyt huomaan kysyväni myös: mitä olisi elämä ilman kirjoittavia ihmisiä lähellämme?
TÄNÄÄN OLEN
elänyt nostalgiassa. Huomenna, sunnuntaina, kerron mikä minut sinne vei.
SURUVAIPPA
Kiviset kirjaimet
hakatut kuolleen kaupungin katuihin,
joiden ylitse puhaltaa tuuli,
ajan hiekka pyörteenä
kaupunki, johon ei voi palata ilman
että eksyy
tummat hiukset metsän taskussa,
syksy leikkaa juurineen irti ja ripottelee lehtien päälle,
suruvaippa lensi ja
levitti samettinsa iltojen vaatteeksi
tumman pehmeän kuoleman
illan pitkä rakas siemaus
TÄNÄÄN NÄIN
Oli-ilo pomppia jokaisessa joen kivessä,
askel hyppy eteenpäin näin tuonkin kiven tuossa noin,
yli vaan ja hop tähän kuuluu liplatus olen polleana ilosta
kovin juurakkoinen tuttu metsäpolku,
yli tienreunan jos toisenkin,
vaellella omissa mielihaaveajatuskuvissa
katsella tutut punaiset metsät ynnä kaikki vihreät sienet,
ja valkoiset ajatukset
enkä unohda että kotijuurakkometsäpolut ovat vihreämmät
kuin maailman pihamaat.
**************************************
Runotorstain 174. haaste: Ilo
SE AALTOILEE
Aika ajoin se vahvistuu minussa. Aika ajoin minun täytyy se selättää. Nimittäin yksinäisyyden tarve, ja tarve tavata ystäviä ja sukulaisia. Nyt lienee se aalto menossa, jossa voin onnellisesti (pienestä haikeudesta ja kaipauksesta huolimatta) kellua omassa hiljaisuudessani, omassa yksityisyydessäni. Tällainen olen ollut aina tässä kohden.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö läheiset olisi tärkeitä. Minulle on todella tärkeä tietää, että te olette siellä jossain. Minä vain satun tarvitsemaan enemmän omaa aikaa. Ilman sitä en voi luoda, ilman sitä en osaa levätä. Tyypilllinen introvertti, joka tarvitsee hiljaisuutta ympärilleen, väliin paljonkin. Vuosia taaksepäin sanoin eräälle ystävälleni haluavani olla yksin. Hänestä se oli aivan omituista. Hän puolestaan tarvitsee ihmisiä ympärilleen, jatkuvasti.
Ja sitten on aikoja, jolloin vihaan iltojeni yksinäisyyttä, ja kalenterini täyttyy kiivasta tahtia. Yksinäisyys kuristaa tutuin ottein, ja toivon että voisin väliin avata ikkunan ja puhaltaa tunkkaisuuden ja pölyn ulos. Tässä pätee jälleen se vanha totuus: kun yksinäisyys on vapaaehtoista, se on ilo. Kun yksinäisyys on pakko, se kuristaa ja tuhoaa.
Rajansa tässäkin, ja ne lienevät jokaisen löydettävissä. Toteutus voi joskus olla todella vaikeaa. Millaisia tässä suhteessa olemmekaan, iloitaan ystävistä ja omasta ajasta. Siitä mitä on nyt, elämän miellyttävästä läsnäolosta.