Kirjoittamisen opintojen aikana mietimme myös, kuinka kirjoittaja suhtautuu julkaisemiseen. Voisi ajatella, että kirjailija riemastuu kun hänen käsikirjoituksensa ylittää julkaisukynnyksen. Tai riemastuu, kuten minäkin myönnän tekeväni, kun saan jonkin tekstin tänne blogiini. Olen samalla kustantaja, kirjoittaja, portinvartija. Siis vastuussa kaikesta.

Muistan riemastuneeni, kun ensimmäinen juttuni meni läpi paikkakunnan lehdessä. No, paljon seuraajia se ei ole saanut. Mutta kuinka hassua se onkaan, että jokainen Kerro vielä –blogissanikin julkaisemani teksti tai ensimmäinen julkaistu juttuni tai edes ajatus painetusta runoteoksesta nostattavat väliin kylmän hien pintaan; sillä ennen kaikkea ne saavat pelkäämään. Pelkäämään että kukaan ei lue sitä. Että kukaan entisistä tai mahdollisista tulevistakaan lukijoistani ei ole kiinnostunut siitä mitä kirjoitan. Siksi ajattelen jokaista blogissani saamaani kommenttia ilolla, lämmöllä ja kannan niitä kuin aarteita mukanani.

Kuulin kommentin blogini kirjoittamisesta: haluan olla esillä. No, toden sanoakseni en halua olla esillä. En pystyisi olemaan edes harrastajanäyttelijä. Harrastajakirjoittaja kylläkin. Mutta haluan että tekstini ovat esillä silloin kun niin hyvin käy, että löydän itseäni kiehtovan ajatuksen, josta kirjoittaa.  Mutta välillä tunne on kuin lapsena äitini sanoessa minulle, kun housujeni päälle noussut puseroni liputti iloisesti: ”Napa näkkyy, naapurin pojat nauraa”. Voitte arvata miltä minusta tuntui, varsinkin kun lapsuuteni naapurin tytöllä oli seitsemän veljeä.;-) Nyt hieman naurattaa, mutta silloin se oli vakava paikka hieman yli kymmenvuotiaalle.

Samanlainen tunne on julkaisemisen kanssa: mutta siihen tunteeseen tottuu. Ainakin tekstin julkaiseminen on hieman helpompaa, eli helppous on suhteessa siihen, kuinka monta tekstiä on astunut reippaan harppauksen julkaisukynnyksen yli. Tai sitten ei.

Kirjoittaja ei halua olla esillä, tai ainakaan minä en halua olla. Mutta se on pakko oppia sietämään, että ajatukseni ovat esillä. Jokaista en voi miellyttää. Ja kun halu itseilmaisuun on vahva, kasvaa sietokykykin. Silloin astuu aikamoisen askeleen yli sen, mistä ei koskaan halua kertoa, ja kertoo vain siitä minkä itse arvelee kestävän. Se on ainaista taistelua itseni kanssa siitä, mistä on lupa kirjoittaa. Yhä enemmän ajattelen että HAH, vai ei ole lupaa. Kyllä on.  Kunhan ei vain loukkaa ketään terävällä kynällään tyyliin Cave Canem.