Onnea arctia ja TOMOMI. Teidät onnetar eli ystäväni Am nosti kuuden arvontaan osallistuneen joukosta. Laitan koostetta kommenteista tänne blogiinkin, ja kerron vähän millainen vaikutelma itselleni jäi nyt E-kirjan ja paperisen keskinäisestä taistelusta, vertailusta.
Kiitos kaikille mukanaolleille!
– Raila –
Jatkoin koska sivuilleni ei ole tänään päässyt, en itse eivätkä toisetkaan. Jos joku on yrittänyt sivuilleni päästä äänestääkseen, eikä ole voinut äänestää, olen lisännyt aikaa 29.11 maanataille klo 16.00 saakka. Äänestä täällä E-kirja vai paperinen vanha tuttu?
Joskus kauan sitten tuli eteeni kahvila, johon olin tutustunut lukemalla Satu (Mikan tytär) Waltarin Kahvila Mabillon. Kahvilaan törmäsin sattumalta Pariisissa. Jopa etsimättä ja hakematta ajatuksella: Kun olen siitä lukenut, tahdon sen myös löytää. Kaikki mielikuvani rapisivat kadulle tai eteeni kuin romahtanut korttitalo tai paketillinen sokeria. Katsoin yli 20 vuotta sitten tuota kahvilaa ja ajattelin samalla lukemaani kirjaa: Ei, eivät ne vain sovi yhteen. Se oli elävä kahvila, kuten kahvilat tapasivat Pariisissa olla kadehdittavasti jo silloin. Kahvila oli mielestäni aivan liian hieno, verrattuna millaiseksi sen kirjaa lukiessani ajattelin. Ajatuksisani kahvilassa olivat mustat seinät, hieman hämyinen valaistus ja mustat kiiltävät puutuolit. Vaan eivät sopineet mielikuva ja todellisuus sitten lainkaan yhteen keskenään.
Harmittavan ristiiriitainen tunne siitä vain tuli. Enkä ole löytänyt vieläkään sanaa kuvaamaan kirjan kahvilan ja katukahvilan välisiä eroavaisuuksia. Sitä vain huomaa määrittelemättömästi, kun ei se noin ole.
Miten minä nyt tähän päädyin? Usein tapaa ihmisen, johon yrittää liimata adjektiivi- tageja tai ajatuksia: Hän ei varmaan koskaan tee niin tai noin. Voi hyvänen aika: onneksi sitä on useimmiten ihan metsässä tuollaisten ajatustensa kanssa. Tutustumisessa kuulemma määräävät ensimmäiset kaksi minuuttia. Joskus on niin. Joskus ei, josta on ristiriitaisen hämmentynyt olo. Ja silloin ihmiseen tutustuminen vaatii ihmisiän. Onneksi. Ja sen tähden pidänkin tästä runosta:
”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”
Tommy Tabermann
Muistattehan äänestyksen täällä. Aikaa ensi sunnuntaihin 12.00 saakka.
Vahvuus ja vajaat peilit veivät sen mitä oli,
ja itselle jäi koottavaksi nurkasta postikortteja matkalta Tukholmaan
kun musiikki katosi lumipenkkojen alle
kun käsketään näyttää mitä on
saa kerätä myöhään varoen ja ahnaasti rakastamalla kalliita hetkiä.
Kasvattaa niitä kuin särkevä kivi peilikuvia.
Pelkäen rikkovansa yhä uutta toivoa
pelkäen rikkovansa sen mikä läpi vihreyden alkaa aina kasvaa.
*************************************
Runotorstain 185. haaste: Ahneus
Jatkoin äänestysaikaa, koska sivuilleni ei ole tänään päässyt, en itse eivätkä toisetkaan. Jos joku on yrittänyt sivuilleni päästä äänestääkseen, eikä ole voinut äänestää, olen lisännyt aikaa 29.11 maanataille klo 16.00 saakka. Arvonta tapahtuu huomenna illalla, ja julkaisen tulokset ja laitan s-postit onnekkaille. Malttakaa iltaan saakka.
Olen aikamoinen jäämään koukkuun kaikenlaisiin elektronisiin laitteisiin. Tämän ymmärrän ja hyväksyn musiikin kuuntelun kohdalla. Telkkarilla ei niin hirveästi väliä, en oikein ole päässyt nykyajan ohjelmien makuun. BB on ihan no, en vaan ymmärrä. Pikku Dorrit oli hyvä laatusarja, eikä nykyinen rohkeuteni riitä poliisisarjoihin. Ja itkemättä (suokaa anteeksi) en ole voinut katsoa Rosamund Pilcherin Neljä vuodenaikaa -sarjaa. Niinpä kaksi viimeistä osaa, talvi ja kevät, ovat edelleen tallennettuina. Saavat ollakin.
Mutta olen seurannut mielenkiinnolla käytyä keskustelua E-kirjoista. Ne kuulemma sopivat paljon lukeville, ja lukulaitteen näyttö on paremmin silmille sopiva kuin tietokoneen näyttö. Näyttö ja muste vastaavat heijastuksiltaan paperia.
Opiskeluaikoina kerrottiin sisällöntuotannosta, joka tarkoittaa siis tässä pohdinnassa kirjan kirjoittamista. Kymmenisen vuotta sitten pitelin kädessäni E-kirjaa. Mielessäni välkkyivät kannet, johon kirjailija siirtää sisällön. Väärä järjestyskö? Ensin sisältö, sitten kannet. Paperisestakin kirjasta käytetään nimitystä käyttöliittymä: tarkoittanee tapaa, jolla loppukäyttäjä eli lukija kommunikoi sen sisällön kanssa. On todettu, että paljon lukevat vaihtavat sujuvasti käyttöliittymästä toiseen: paperisesta kirjasta elektroniseen aineistoon ja päinvastoin. Tilanteen mukaan.
Se on totta, että elektroninen kirja säästää tilaa. Ei olisi huolta kirjahyllyn järjestämisestä, ei tarvitsisi miettiä pölypalleroita tai hyllyn pyyhkimistä. Lukulaite on kätevä ottaa mukaan, kun lähtee kaupunkiin ja samalla saa koko kirjahyllynsä mukaan. Tai jonnekin, missä joutuu ehkä odottamaan. Millainen E-kirja olisi matkaoppaana? Näyttäisi kävelyreitit valmiiksi näyttöön, ja samaan aikaan ääni lukisi historialliset tosiseikat ja kertoisi menneestä ajasta.
Mutta entä sivujen kääntämisestä syntyvä hiljainen tuoksu ja ääni. Ne katoaisivat. Katoaisi hiljainen kunnioitus toisia saman kirjan lukeneita kohtaan, heitä jotka ovat pitäneet samaa kirjaa kädessään. Ja pelottaa ajatus, että koko kirjavarastoni olisi yhden laitteen varassa. Nykyään tulipalot ovat harvinaisempia kuin tietojen katoaminen tietokoneelta. Kaikkea voi sattua. Paperisen kirjan ollessa kädessäni, tunnelmani lienee toinen.
Vaikka kyllähän tähän maailman ikään painetut kirjat, tuskin ne mihinkään katoaisivat. Ja on muistettava, että tämä tuumailuni koskee ainoastaan kaunokirjallisia teoksia ja suurelle yleisölle tarkoitettujen aineistojen tallennustapaa. Tieteellisessä aineistossa kannatan siinä mielessä elektronista aineistoa sen helpon saatavuuden vuoksi. Ja kirjastoalan ammattilaisia tarvitaan, sillä epäilen että kaikkea aineistoa tullaan koskaan siirtämään elektroniseen muotoon. Kirjastoihmisen työ lienee hyvin erilaista muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Entä omakustanteet? Olisiko se pelkästään kirjatiedostojen siirtämistä johonkin kirjapankkiin? Ja kuinka omakustannekirjailija saisi tästä tulonsa? Kuinka myöhemmin valvotaan esimerkiksi E-kirjojen tekstin laadullisuutta? Mitä tapahtuu kustantamoille? Ja säästääkö E-kirja metsiä? Tällaisia mietin, kun luin Stockmannin esitettä E-kirjoista. Voi olla, että kirjoittamani on nostalgiaan taipuvaiselle luonteenlaadulleni sopivaa pohdintaa. Enkä vielä ole tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen, siispä pysyn edelleen paperisessa käyttöliittymässä. Painetussa kirjassa. Ja tästäkin tekstistä puuttuu vielä monta näkökulmaa.
Siispä kuulisin mieluusti sinunkin mielipiteesi. Vastaa kyselyyn. Äänestys alkaa 20.11. klo 12.00 ja aikaa on ensi viikon sunnuntaihin 28.11 12.00 saakka. Arvon jokaisen vastanneen kesken kirjanmerkkejä. Niitä on kahta mallia. Kahdelle onnettaren suosikille postitan kolme kappaletta valitsemaansa mallia. Voit kommentoida halutessasi ja kertoa omia näkökohtiasi. Muista laittaa kommenttiisi oletko mukana arvonnassa sekä sähköpostiosoitteesi, jotta voin kertoa sinulle, onnistiko arvonnassa. Ja jos haluat kirjanmerkkisi erivärisinä, voin toki tehdä ne väreillä, jotka itse valitset. Punavalkoiseen malliin kahta väriä, siniseen malliin kahta tai kolmea väriä. Ruudukko voisi olla aika mukava vaikka mustavalkoisena.
E-KIRJA VAI PAPERINEN KIRJA?
Äänestäjiä yhteensä: 10
Loading ...
Hyvin moni ihminen lähelläni saa minut oppimaan jotain uutta. Itsestäni;) Näkökulmista. Elämästä. Ihmisistä. Huumorilla suhtautumisesta kaikkiin edellisiin.
Joskus erilaiset päivät päättyvät siihen, että ajattelee tehtyä päätöstä tai elettyä kokemusta sellaisinaan niin aitoina ja vilpittöminä silmiensä edestä juoksevina, että niihin voisi miltei tarttua kiinni. Ajatukset ovat niin konkreettisia, ja ikään kuin hapuilee käsillään yrittäen koskea niihin, kuten lapsena leikki sormilla tuiki, tuiki tähtönen –laulun sanojen mukana. Avattiin ja suljettiin kämmentä, koukistettiin sormia. Yritettiin saada tähti pysymään suljetussa nyrkissä. Ja aina kun nyrkin aukaisi, lähti se lauluun uudelleen ja uudelleen mukaan tuikkimaan ja vilkuttamaan. Nyrkki kiinni ajatus itsellä. Nyrkki auki, ja kaikki näkevät ajatuksen.
Tuollaista kiinni ja auki -ajatusta voisi leikkiä loputtomiin. Loputtomat ajatukset, jotka usein liittyvät tapahtumiin, vuosia sitten eletteyihin asioihin, ne ovat kuin pieniä tähtiä. Kirkuvia kirkkaudessaan , sammuneita tunteiltaan. Nämä ominaisuudet tekevät niistä loputtomia, välähdyksenkaltaisia hetkiä. Ne vilisevät ajatusten läpi kuten luistelija sulavasti vuosia harjoiteltuaan musiikin ja liikkeen yhdistämistä toistuviksi kuvioiksi jään liukkaalle pinnalle. Kuviot toistuvat, viiltävät jäätä ja saavat sen vuotamaan.
Kun itkee tätä hetkeä, itkee kaiken loppuneen loputtomuutta.
”Voiko kukaan muu itkeä sillä tavoin? Ei vanha nainen. Vanhuuden kyyneleet voivat olla surkeita, ne voivat olla viheliäisiä, ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Mutta ne tietävät ettei oikeutta voi pyytää, ne ovat oppineet liikaa, niissä ei ole sitä pohjattomuutta kuin tulvivassa veressä. Pieni lapsi voi itkeä niin kuin koko maailmankaikkeuden onneton yksinäisyys koskisi vain sitä – tärkeintä naisen itkussa ei ole tuska, ei, vaan vääryden hyväksymisen lopullisuus. Näin oli ennen, on nyt ja tulee aina olemaan, sanovat nuo kyyneliä valuvat suljetut silmät, niin sanoo huojuva vartalo, murhe. Murhe, niin sitä se on, suremista. ”
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (ss. 172-173)
Joku voi sanoa minua oudoksi.
Joku voi sanoa etten näe totta.
Vaan kun minä tahdon nauraa auringon kanssa
kasvattaa sammalta muualle kuin vieriviin esineisiin.
Minä kun tahdon olla katkeroitumatta
ja sen tähden kaivan syvyyksistä uudet kivet taivaan alle.
Sammaleet ovat tuhansille kuluville poluille
saniaiset enemmän kertovia lehtiä
kuin niitä jotka siivilöivät auringonvalon.
Mutta: metsässä, jossa saniaiset eivät kasva,
valo sittenkin näyttää kellertävältä, ruskealta.
Minä kun tahdon vielä kertoa
outoa on vain se, että ihmiset jotka eivät tahdo katsoa,
eivät näe kun elämä on kevättä joka päivä.
Joskus lähelle tulee ihmisiä, joihin haluaa ehdottomasti tutustua. Tietää miltei ensitapaamisella, ja vaikka ne tapaamiset jäisivät muutamaan kertaan, mistä toinen pitää ja mikä on hänelle tärkeää. Ja jo hyvin alussa ystävyyttä tai tuttavuutta haluaa tietää osuuko oma ajatus oikeaan, tai no, ei näissä asioissa ole sellaista kuin oikea tai väärä. Mutta jostain se vain toisen läheisyyteen ilmaantuu: näkee hänet elämäntilanteessa, jossa hän todellisestikin on. Elämänkokemustako? Naisen vaistoa? Ei sitä osaa nimetä.
Mutta voi miltei kuvitella millaisia asioita hänen kanssaan puhelisi. Millaisia asioita arvaisi hänen kertovan. Voi kuvitella, että kun olen tässä hetkessä, hänkin pitäisi tästä hetkestä. Ei sitä osaa nimetä, ja silti noin hienolla ja ihastuttavalla asialla on nimi: Ystävyys.
Sellaisia me kaikki tarvitsemme. Ystäviä, jotka vaistoavat tai tietävät, mikä on sinulle tärkeää. Ystäviä, jotka tietävät mikä sinua lohduttaa. Rakkaita, jotka tietävät että heitä kaivataan, vaikka emme ehkä koskaan tapaa. Olitpa itse missä tilanteessa tahansa, älä unohda kertoa toiselle, että hän on sinulle tärkeä.
Löytäisinpä sinut,
joka monessa ohikiitävässä hetkessä
kertoisit itsesi minun silmiini,
ja jättäisit huutomerkin
niin että hellä katseeni silittäisi sitä kohtaa maailmassa
jossa sinut tapasin, jossa kerään huutomerkkisi
hiljaisien kutsujeni vuoksi.
Tule, huudan jo nyt,
etten vihaa itseäni myöhemmin, kun en aiemmin
osannut pyytää: Pysähdy.
Ja sinä virität kätesi soimaan,
minä laskostan hetkiä, viikattuja lakanoita,
yksi niistä on luminiityn valkea yö.
**************************************
Runotorstai haastaa Huutomerkillä!