Tässä viime aikoina, menneen syksyn tuhatkerroksisen väsymykseni jälkeen, olen pohtinut symboleita. Symbolit ovat joskus käsityskyvyn yläpuolella. Yksi on usein yksi, mutta usein jotain muuta. Minä pidän enemmän siitä  ”jotain muuta.”  Yksi on yksin niin ehdoton.

Lasten piirustuksissa on usein aurinko. Johtuuko se siitä, että se auttaa näkemään. Peittää möröt ja pelot vuoteen alle. Tai elämä on vain lapsena noin kirkasta. Ehkä se tarkoittaa myös olemassaoloa? Muistatteko laulun: saahan aurinko olla, saanhan olla minäkin. Minä pidän siitä, tai pidin. Nyt en ole kuullut vuosikausiin.

Sanotaan lintujen tuovan kuoleman. Sanotaan uuden oven aukeavan kun entinen sulkeutuu. Ihmismielen kerrostuneisuus kätkee enemmän kuin todellisuudesta tiedämme. Silloin aurinko on liikaa. Kerrostumiin kannattaa tuoda valaistusta himmeällä liekillä: mikään ei erotu liikaa, kaikki on sopivan harmaata kunnes kerros on peitetty niin tutuilla esineillä, että valoa kannataa lisätä. On sittenkin turvallista.

Minkä haluaa peittää, mitä haluaa tuoda esiin. Itselle kuluneet ja käyttökelvottomiksi osoittautuneet valot tai huonekalut, ei niitä kannata laittaa kierrätykseen. Mutta jos on onnistunut ummehtuneen ja vanhan muokkaamaan ja suunnittelemaan uudemmaksi kantamalla sisään avoimia ovia tai tuomaan tuliaisina naurun tyrskähdyksiä: silloin voi hiukan hymyillä.