Archive | 18/01/2011

ANNU JA ORVOKIT

Annu heräsi. Aamu oli jo näyttänyt parhaat puolensa. Tänään voisin tehdä maalaukseni valmiiksi, Annu tuumi. Hän oli tehnyt samasta kuvasta jo monta maalausta. Tai oikeammin se oli kopioimista. Hän yritti tehdä samanlaisen kuin hänen kalenterissaan oleva kuva.

Kuva hiipui Annun ajatuksiin aamulla. Kuvan puro solisi. Sen koivut odottivat viheriöimistään, veden violetinsini kisaili kilpaa keväisten orvokkien rinnalla. Annu tuumi orvokkien olevan kauneimpia kukkia, vaikka piti Annu kyllä valkoisista tulppaaneistakin. Mutta kevät, se halusi rinnalleen orvokit. Jostain syystä Annu oli hieman harmistunut. Ei, ei mitään kovin, tai no sittenkin. Kyllä Annu oli suuttunut ihan todella. Miksi orvokillakin on kasvot, vaan ei sinulla joka elät kanssani. Hän olisi halunnut maalata kasvot orvokkiin, siten että hän olisi todella pitänyt niistä. Nämä kasvot vain eivät taipuneet siihen mihin Annu olisi halunnut niiden taipuvan. Kasvot olivat ilmeettömät, suu sanoi ja kädet tekivät tekoja, joita kukaan ei olisi halunnut omiin kasvoihinsa. Surun juonteita, ikävän harmaita unia, kyyneleitä. Ja pahinta eli pelkoa ja epäluottamusta toisiin.

Ja se jota Annu lopulta vihasi, oli hänen maalauksensa. Kopio, jota hän toisti kasvoillaan. Aina samat aamut, aina samat kerrotut sanat. Annu, hän olisi halunnut maalata ihan eri tavalla. Ehkä pesen kankaan ensin, ehkä sitten osaan maalata siihen oman kuvani. Ja niin Annu teki. Vihreää oli vielä liikaa. Pesen uuden kankaan ja laveeraan maalauksen siniseksi. Ja se oli Annun oma väri, sinisen eri sävyt orvokista puroon, taivaasta tummaan sinisamettiin.