Annu oli pahoillaan. Toisen puolesta ja itseään vastaan. Kuinka hän oppisi sellaiset varovaiset ohjeet kuten mieti, ennen kuin sanot. Muista oikeat äänenpainot. Huomaa, että moni ei ajattele samaan aikaan samoja sanoja. Annusta puhuminen oli aina ollut kiusallista. Hän muisti kuinka oli kerran jäänyt eräästä leikistä ulkopuolelle, koska ei ollut osannut sanoa mitä hänen olisi pitänyt sanoa: ”Isä, minä olen mukana tuossa leikissä”. Ja Annu katseli yleisönä mitä hänen olisi pitänyt tehdä.
Annu muisti aina tuon ulkopuolelle jäämisen tunteen. Vierailija omassa esityksessä, vierailija omissa tunteissa. Annun oli usein vaikea löytää tosia sanoja, sellaisia jotka ymmärrettäisiin oikein. Eikä Annu tiennyt vieläkään oliko parempi kirjoittaa kuin sanoa: molemmissa tavoissa kertoa itsestään oli puolensa. Kirjoittamiseen kuluisi niin paljon sanomattomia sanoja ja ajatuksia, että oli parasta pitää siivouspäivä. Siivota paperit ja keittiön astiat jälleen uuteen järjestykseen. Ei niin että hänen mielipiteensä olisivat ainoita oikeita, vaan sillä tavalla että moni hänen toivomuksistaan syntyisi elämään. Usein kaikki vain katosi voimattomuuteen, turhuuteen. Kukaan ei ottaisi hänen sanojaan vastaan. Sanoa ja tarkoittaa mitä sanoo on helpompaa kuin olla varuillaan sen suhteen, että sanat ja tarkoitus ryöstäytyvät molemmat omille teilleen ja kaikki annulaiset ovat hukassa. Meillä on sanomisen lahja, joka voi usein kääntyä pettymyksiksi, myös itselleen. Kuinka paljon ymmärtämättömiä sanoja voi osuessaan kohdalle varastaa toisen elämästä tuleviakin päiviä.
