Olen tähän wp:n blogiin kirjoittanut kaksi sataa päivitystä, tämä mukaan lukien. Kertokaa te, mistä kirjoitan seuraavan, 201. kerran. Otan vastaan aiheita, joista valitsen mielenkiintoisen. Kerro myös haluatko runon vai proosaa tai näiden kahden lajin yhteensulautuman, proosarunon. Aiheita voitte tiputella kommentteina, odotan ilolla mitä niistä löytyy.

Raila

Kirjoitan valitsemastani aiheesta, kun palaan matkalta. Kroatiaan ja Dubrovnikiin lähden viikoksi;-)

Minun majani on puhunut sanani ennen minua. Muistatko kun kerroin, että elin etelästä pohjoiseen, ja kun pohjoisen olin saavuttanut, en halunnut enää itää enkä länttä. Kaipasin kotiini, ehtoolle soittamaan kelloja ja aamulle kastelemaan usvalla. Ja vain sinä tiesit miksi halusin tehdä tämän niin, että kaikki sanani olisivat rikki. En pystyisi enää kertomaan. Ja niin minun ruumiini lakkaisi kantamasta oven torjumia ajatuksiasi ja minä olisin vapaa. Niin vapaa, että uudet aamut halkeaisivat ja minä rakastaisin pilvien vaeltamat illat ainaisessa lohdun kaipuussani.

Kun viime yönä olen nukkunut kuin olisin keksinyt unen ensi kerran, ja ulkona on sumu, laittavat tahdon kipeät hippuset huokaamaan päivälle, ja tämä   kaikki saa kertomaan: minä se vain tässä olen, ei kukaan muu.

Olen vapisevin käsin koskenut sinut
punaiseksi maalaukseksi.
Olen viettänyt ajattoman elämän
ja vain minä tiedän kuinka läpitunkevat
ovat jalkojeni hiekanjyväiset kosketukset sinun maahasi.

Olisinpa herännyt kaksi yötä sitten.
Silloin vaelsivat harmaat lauseet
ja minä tein niistä pelkoa mustempia.

Nyt tiedän mitä tehdä ja löydän oikeat asiat oikeista paikoista. Tiedän mitä haluan ja unelmat muuttuvat epätodesta pieniksi toiveiksi, joita joskus haluan kantaa ennen kuin yön pelokkaat tunnit ovat syntyneetkään.

Olin niin tuttu sinulle, että tiesin itsenikin.

Vastaus viime kesään;)

Kun sinusta kuulin ensimmäisen kerran, oli kesä kerrannut  jo monta päivää. Hieraisin silmiäni. Aukaisin kaiken kuten kertoisin ystävälleni minun rakkauteni määrän, ja koska vierastin liian monia päiviä, liian monia hetkiä, ja kaiken tämän eletyn vuoksi viimeistä kertaa aukaisin katseeni ja näin. Savu  hiljaa leijaili ilmaan tehden ilman vaikeaksi hengittää, ja minä piilotan näkymättömän usvan taakse totuuksia. Enkä voisi sanoa että osaisin palata, en pysty palaamaan, koska en voi antaa sitä mitä sinä haluat ja todistat minun voivan niin tehdä. Vai todistitko?

Vaikka itse asun omissa sanoissani ja ne liitelevät minussa niin varmoina ja tiedän; ei ole yhtä ainoaa totuutta sinusta ja meistä. Halusin sinut tänään eri tavalla kuin todesti olisimme kohdanneet. Olen vuoksesi itkuni kertonut, että taloni lasiset suojat olivat viiruilla ja naapurin kissa asteli komeasti raitojensa ohitse. Näin vain sinun sanasi, jotka olivat kuin nojatuoli huoneessa, jossa seinät ovat mustia ja lattia valkoinen. En uskaltaisi astua tuolle lattialle, sade piirsi siihen sinun jälkesi ja aurinko kuivatti niistä jäljistä monet lämmöksi. Huoneen minulle helpoksi astua, kävellä.  En jaksaisikaan enempää, mutta yritin olla sinun maljasi. Sinun. Sinun. Ja sinä sanoit, että emme voisi yhdessä lähteä eteenpäin, sillä minä kulkisin kanssasi vain takaisin. Ja minä tietäisin monta yötä kuluvan kyyneleiden majassa. Viiruina majan seinissä ja punaisissa ovissa.

Kuinka sinä kerroitkaan minusta minulle kaiken  kahdessa kirjeessä. Ja sen tähden rakastin. Ja kuinka sinä kerroit rakkautesi viiltävän hyvin läheltä. Ja niin sanoimme hyvästi.

Oli eilen illalla mökkini pihassa. Kiva kaveri, eikös? Puputti heinää ja lähti sitten tyytyväisenä loikkimaan.  Jouduin kuvaamaan aika kaukaa, joten rajasin kuvaa paljon. Siksi hieman epätarkka.

Rikoin ikkunan. Ikkunan säröt viipaloivat valon,
minä istuin kylvyssä säteiden
jotka pesivät pois odotuksen
katseet, joita en koskaan nähnyt. Tunsin vain.

Kertoi ikkunan olevan viimeinen,
tunsin kaiken vajoavan tummaan vihreään,
metsän kosteaan hämärään.

Olin upotettu riveihin,
ja ne rakastivat.