Vierailin kerran kummallisessa maassa. Siellä tervehdittiin iltaisin hyvää aamua. Käteltiin omia ystäviä kiitokseksi jostain tehdystä hyvän ystävän teosta. Siellä laskettiin iltoja, jotta aamut alkaisivat aina erilaisina uudelleen. Se maa oli kirkkaan punainen väriltään, mutta ei sitä tarvinnut varoa. Ainoastaan silloin joutui katsomaan eteensä, kun tielle ladottiin mustia puita aidaksi. Niiden yli ei voinut kiivatä eikä ajaa. Ne varoittivat siitä, kuinka ystävyys ja kiiitollisuus voisivat kadota. Sellaista ei koskaan tapahtunut, sillä jokainen tuossa maassa asuessaan tiesi matkansa tarkoituksen. Tarkoitukselle ei riittänyt pelkkä hyväksyvä nyökkäys. Tarkoitus oli jotain suurempaa, ja jokainen tuon maan asukas tiesi sen löytävänsä. Siksi tuo maa oli lämmin ja ystävällinen.