Etsiessä tietä
avointa ja kivetöntä tietä
kääntyy erehdyksessa liian aikaisin
ja löytää sanansa tummasta illasta,
metsän varjosta

ei voi valita jokaista kertaa uudelleen
samoja polkuja ei voi kulkea

vahingoittumatta

on vain yksi tie ja se on oma tie
oma tie, niin että muutkin näkevät
sinut kulkemassa omaan suuntaasi

tällä tiellä ei ole omia rikkinäisiä
perhosia tai lintuja on vain iloa
ja tieto että rakkaus sattuu kohdalle
kun kulkee avoimin sanoin, uudet sanat
valmiina kulkemaan kanssasi

löytyy lopulta illan peiton tummuus
lohtu, joka syö kynttilää ja koti
piirtää rajansa metsän viereen.

Tänään en tahdo piiloutua
ruusukoristeisen oven taakse
en halua etsiä tietä takaisin
ovieni luokse
ovat himmenneet matkalla
tänään astelen rauhassa
tietä kivenhengen tahtiin
tähdet ovat syttyneet sammuakseen
ja ihmeellisin kaikesta on
pieni paperinpalanen
johon on kirjoitettu rakkausruno

Jos sydämet ovat samalla korkeudella, ne luultavasti ovat ylösalaisin.

(Nykyajan tulkintani: niinpä, jos kohtaa toisen samalla sydämen tasolla tai ajatuksen aaltopituudella, voi hyvillä mielin heittää ilosta volttia. Jos tuota aikaa mietin, olen luultavasti tarkoittanut, että silti jompikumpi sydämistä on toiseen nähden väärinpäin. Tai miten vain asian näkee.)

Löysin samalta sivulta päiväkirjastani tämän runon, jonka kirjoittajaa en ollut merkinnyt muistiin. Nettihaku auttoi. Pidän tästä runosta. Edelleen.

”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”

Tommy Tabermann

Kaupunki

valuu sateessa peiliksi
rajaa monta ikkunaa
autojen äänet sulautuvat valoihin
valot ja ihmiset tekevät varjoja
äänekäs sade

minä piirrän talven varalle

on oikein tehdä niin
ja syksy lakkaa tippumasta
otsalle ja käsiin

minä haluan kaksi ovea
talo ja kolme kerrosta
syksy muutti tänne
pilvet ja vihreät metsät

lakkaavat kun kaupunki alkaa

minä tiedän polun kirjastoon
ja kannan kaksitoista kirjaa
yhden lehden sohvannurkkaan.