Seikkaillessani useassa eri maassa, joiden nimet olivat hurja kohtalo, ilottomuus, sopimattomat sanat olen oppinut huomaamaan, että tärkeintä on hyvinvointi. Itsestä huolehtiminen ja läheisistä vastuun kantaminen ovat elämän laatutekoja. Minun hyvinvointiani on se, että ajatukseni voivat hyvin. En ole puristanut niitä liian tiukkaan, jolloin jää tilaa luovuudelle, rakkaudelle ja ilolle. Ja kun ajatukseni voivat hyvin, jää tilaa ruumiin hyvinvoinnille.

On ihmisiä, joiden kanssa elämä hymyilee. On ihmisiä, joiden kanssa ajatukset ovat nurinkurin. Minun vastuullani on, että valitsen kanssakulkijakseni hymyn. Olivatpa muut mitä mieltä tahansa valinnoistani, minä tarvitsen ajatuksilleni liikkumatilaa, sellaista jota ei rasita ankaruus ja liika vaateliaisuus eivätkä epäluuloiset kysymykset. Kysyä toki saa, mutta epäileväinen mieli kulkeutuu ajatusten poikki satuttaen ja kolauttaen. Kun antaa toisen vaatia tai vaatii itse itseltään liikaa, ajatukset ovat mustia ja punaisia, voimakkaita tunteita vapauden kaipuusta.

Olla vapaa itsensä ja läheistensä kanssa, silloin uskon elämän nauravan: ei julmasti vaan sopivalla annoksella huumoria. Elämä on kivaa!

Eikö niin?

Raila

Valo kerii kohti
päivä tapaamisten paikkana
kohdata läheisiä
kohdata tuntemattomia

Millainen olen tänään
kun sinä kiedoit meidät
lähelle tammea
meitä suojaamaan

Seuraava on isopeikon ehdotus:

Valo kerii kohti
päivä tapaamisten paikkana
kohdata läheisiä
kohdata tuntemattomia

Millainen olen tänään
kun sinä kiedoit meidät
lähelle tammea
sitä suojaamaan

Nykyään kirjoitetaan paljon. Tuntuu, että tietotekniikka on suorastaan räjäyttänyt kirjoituspankit auki. Yhä useampi haluaa kertoa tarinansa. Jokaisen elämäntarina olisi varmasti kertomisen arvoinen, mutta kuinka sen voi tehdä lukijaa kiinnostavalla tavalla. Olisi osattava kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, mutta silti niin, että lukija löytää tarttumapintaa tekstin ja oman elämän välillä. Samastuminen on kirjallisuuden kiintopisteitä.

Paljon lukeva kirjoittaja törmää usein ajatukseen, jota voisi kutsua kirjoittamisen déjà-vu-ilmiöksi. Olen lukenut tämän kirjoittamani jostain, se on kovin tuttu. Kyseessä voi olla, että runon kuvaus on lähellä toisen runoilijan ilmausta tai jopa suoraan lainattu. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun ei muista onko kuvaus omaa luovaa ajattelua vai lainausta jonkin toisen tekstistä. Rajapinta on usein häilyvä. Tokihan kirjallisuus vilisee viittauksia toisten kirjailijoiden teksteihin, mutta missä kulkee hyvän maun ja etiketin raja. Ja miten erottaa se, mikä on muodostunut vuosien aikana kasvaneen kirjapinon lukemisesta ja mikä on omaa luovaa ajattelua. Itselleni tämä on ongelma. En tiedä toisista kirjoittajista, miten he asian kokevat, elävät ja valitsevat. Onko pyörä keksittävä joka kerta uudelleen vai voiko luottaa siihen, että  kirjoittajat vain kokevat maailman väliin hyvin toisten tekstiä sivuten tai jopa samankaltaisin ilmauksin. Tokihan on kunnioitettavaa, jos omaa ilmaus kelpaa toisellekin kirjoittajalle. Silloin tietää sen olevan niin hyvä, että kirjoittava lukija omaksuu ilmauksen omaan käyttöönsä. Kerran huomasin toisen kirjoittajan tekstissä oman ilmaukseni, ja olin hyvin otettu asiasta.

Jos herättää keskustelua, niin hyvä juttu.

Miten monta tekoa on tekemättä? Miten monta sanaa on sanomatta? Vain kaksi: Elää ja Rakastaa.