Nykyään kirjoitetaan paljon. Tuntuu, että tietotekniikka on suorastaan räjäyttänyt kirjoituspankit auki. Yhä useampi haluaa kertoa tarinansa. Jokaisen elämäntarina olisi varmasti kertomisen arvoinen, mutta kuinka sen voi tehdä lukijaa kiinnostavalla tavalla. Olisi osattava kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, mutta silti niin, että lukija löytää tarttumapintaa tekstin ja oman elämän välillä. Samastuminen on kirjallisuuden kiintopisteitä.

Paljon lukeva kirjoittaja törmää usein ajatukseen, jota voisi kutsua kirjoittamisen déjà-vu-ilmiöksi. Olen lukenut tämän kirjoittamani jostain, se on kovin tuttu. Kyseessä voi olla, että runon kuvaus on lähellä toisen runoilijan ilmausta tai jopa suoraan lainattu. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun ei muista onko kuvaus omaa luovaa ajattelua vai lainausta jonkin toisen tekstistä. Rajapinta on usein häilyvä. Tokihan kirjallisuus vilisee viittauksia toisten kirjailijoiden teksteihin, mutta missä kulkee hyvän maun ja etiketin raja. Ja miten erottaa se, mikä on muodostunut vuosien aikana kasvaneen kirjapinon lukemisesta ja mikä on omaa luovaa ajattelua. Itselleni tämä on ongelma. En tiedä toisista kirjoittajista, miten he asian kokevat, elävät ja valitsevat. Onko pyörä keksittävä joka kerta uudelleen vai voiko luottaa siihen, että  kirjoittajat vain kokevat maailman väliin hyvin toisten tekstiä sivuten tai jopa samankaltaisin ilmauksin. Tokihan on kunnioitettavaa, jos omaa ilmaus kelpaa toisellekin kirjoittajalle. Silloin tietää sen olevan niin hyvä, että kirjoittava lukija omaksuu ilmauksen omaan käyttöönsä. Kerran huomasin toisen kirjoittajan tekstissä oman ilmaukseni, ja olin hyvin otettu asiasta.

Jos herättää keskustelua, niin hyvä juttu.

Miten monta tekoa on tekemättä? Miten monta sanaa on sanomatta? Vain kaksi: Elää ja Rakastaa.