On hiekkatie
kuljen kohti tyhjää mökkiä
se on mäen päällä
enkä haluaisi leikkiä enää

vaikka kosket minuun valolla
ja minä huomaan punaisen
unistani tutun

haluan nukkua kaksikymmentä yötä
ja keltainen värittää vihani, pelkoni
kun en osaa sanoa ja kertoa
että nuo vuodet ovat enää hipaisu minussa, unissa

en osaa piilottaa enempää
sillä haluan päiväni kirkkaina
selvinä ja usva on rasvaa
joka ei kiillota mitään.

Minä olen kaksitoista lukua
kasvanut  hiljalleen
oppimaan tämän kaiho

sateiset illat ikkunalaudalla
ja koko syksy on minussa
kuin huone, jossa kukaan ei asu,
riidat ja runot soivat
ja minun täytyy poimia mukaani ne
joita eniten haluan

Lopulta on vain piilo
siellä haluan jakaa suukkosia
ja rakastella ja tiedän, että
on monta vaaleaa unelmaa
ja kerron hänelle monta kertaa
kuinka lautaset olivat sinivalkoisia
pilvet ja taivas niin
ja ajattelen yön vain tuhlaavan tähtiään
siksi on talletettava kaikki muistot
kannelliseen lippaaseen

Lopulta on kuitenkin elettävä ilman lohtua,
koska en osaa enempää kaihon riimejä,
hautaudun villiviinin varjoon
kohoton päätäni ja pyydän:
muista minut, kun syksy on mennyt
ja alku kaiken valkeuden on enää
yksi monien vuosien joukossa.