Olen miettinyt tätä aihetta viime aikoina paljon. Oma muutos, prosessi, kasvu ja oppiminen, miksi sitä nimitänkin, on ollut valtava tunteiden ja hyväksymisen metsä. Väliin olen samonnut metsässä hämmästyneenä ja ihmetellen. Väliin olen ollut täysin hukassa, kyyneleet ovat tehneet polkuja poskille sen sijaan, että olisin löytänyt metsästä polkuja, jotka olisivat vieneet takaisin tielle. Väliin olen ollut täysin yksin, väliin olen saanut tukea ystäviltä ja läheisiltä.

Alan ymmärtää, että tietä ei ole. Ei ainakaan sellaista kuin olisin toivonut. Olematon tie vaatii oman elämän, maailmankuvan ja itsen rakentamista uudelleen. Oppaana ovat tunteet (kuinka niitä aiemmin vihasinkaan!), nyt ne kertovat suuntaa, ovat suojani kipeydeltä ja antavat elämääni kokemista, ihmisyyttä ja myös raadollisuutta. Elämä ilman tunteita on elämätön elämä.

Koko prosessi, koko elämä, kaikki se muutos. Kipeää, hengästyttävää ja hoitavaa. Ja alati muuttuvaa. Niin kaunista ja pelottavaa. Ja rakastavaa.