Minä pelkään tunteita
Minä rakastan tunteita
Minä kuuntelen tunteita
Minä tarvitsen tunteita
Minä haluan, että minulla on tunteita
Minä kunnioitan tunteita

Tunsin aiemmin jonkin epämääräisen olon liikkuvan sisälläni. Etsin tyhjä sanko kädessä mustikoita ja ihmettelin, missä kaikki marjat ovat. Tiesin että niitä oli: tunteita kuin mustikoita.

Kunnes pysähdyin. Sanoin hiljaa itselleni: Nyt on turvallista kuunnella ja olla läsnä itseni äärellä sekä tukena. Sain tukea myös monelta tärkeältä henkilöltä, jopa turvallisen olkapään, jonka kastella kyynelillä. Mustikat alkoivat elää. Ne kasvoivat varvuksi, marjoiksi, joista tehdä kaikenlaisia asioita. Kuten tutkimusretkiä tyhjään sankoon, minuun. Ja sepäs aiheutti minussa valtavasti kummastusta. Minulleko suotu kaikki nämä marjat, jotka pyörivät sankon pohjalla kukin omaan suuntaansa. Kun sankoa kallistaa liikaa, mustikat kerääntyvät reunoille. Silloin niitä on paljon, paljon enemmän kuin alunperin näytti. Silloin sankon tasapainottaminen vaatii vakauttamista ja rauhoittumista. Heittäytymistä mustikkamättäälle ja kuuntelua. Mitä minussa tapahtuu?

Häpeä lie enemmän suhde itseen kuin tunne.

Häpeä estää tuntemasta. Häpeä estää puhumasta. Häpeä sanoo meille: Älä puhu tästä ja tuosta ja varsinkaan siitä. Se kääriytyy meidän ympärillemme ja on vihuliainen. Häpeän käsittelyn ja pienentämisen täsmälääke on puhuminen. Se pienenee, satutettu tulee näkyväksi ja häpeä ilman elämää muuttuu elämäksi, jossa pieni osa häpeää jää, ainoastaan se ihmisyyteen tarvittava määrä.

Tunteet ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat tarpeistamme. Ne kertovat meille, milloin valitsemme itselle hyvää tekeviä ratkaisuja. Kertovat myös toisen suunnan. Tunteet tarvitsevat kunnioitusta, sillä ne osoittavat suunnan itseemme. Ne ovat osa ihmisyyttä. Meidän ihmisten kohtaamispaikka. Sanat luovat alun yhteyteen.