Anita kävelee huoneesta toiseen. Hän raapii käsiään seiniä pitkiä, koskettaa erilaista pintaa, etsii kissaansa. Kodin seinät ovat erilaiset kuin ennen, hän miettii mitä tapahtui vaaleanpunaiselle huoneelle. Nyt seinät tuntuvat kylmältä maidolta, niissä on rypyläinen pinta.

–          äiti, missä on minun musta kissa, anita kysyy.

–          En, tiedä, oletko hukannut sen jonnekin.

Mutta Anita tietää, ettei ole hukannut mustaa kissaa. He ovat juuri muuttaneet, muutto on iso sana, johon kuuluu tavaroiden katoamisia. Isä on kadonnut myös, ehkä hän on jäänyt sinne toiseen kotiin. Äiti on erilainen muuton jälkeen, hänen hiuksensa ovat tummat ja silmät ruskeat. Anitan hiukset ovat samanväriset. Anita miettii muuttaako muutto äitiä ja isää. Isä oli joskus ottanut hänet syliin vaaleanpunaisessa huoneessa, hän tuoksui tupakalta, mutta Anita piti tuoksusta. Mutta isää ei enää ollut, äiti ei kerro missä isä on, mutta Anita tietää missä isä on. Isä on siinä toisessa kodissa.

Äiti on erilainen kuin ennen. Äiti kulkee kylpytakki päällä, juo mukista kahvia. Se virkistää sanoo äiti. Minäkin tahdon virkistystä, Anita sanoo äidille. Mutta äiti sanoo, että pikkutytöt eivät juo kahvia. Anita kävelee keittiöstä makuuhuoneeseen. Hän nukkuu siellä äidin kanssa. Öisin Anita herää, kun äiti menee keittiöön. Anita menee katsomaan, miksi äiti menee yöllä keittiöön, hän kurkkaa ovesta ja äiti istuu pöydän ääressä kirja kädessään. Anita tietää mikä on kirja, siinä on kuvia ja sanoja, joita äiti osaa lukea. Äiti luki Anitalle paljon ennen muuttoa. Anitalla on kirjahyllyssä kirja, jossa on maatilan eläimiä. Anita tietää mikä on porsas.äiti sanoo,että Anita on porsas, kun kaataa maitoa pöydälle. Anita katsoo, kun maitoa valuu pitkin pöytää, se on valkoinen, kuin pöytäliina hulmahtaisi pöydän peitteeksi.

Anita ei uskalla hengittää, hän seisoo hiljaa kädet nyrkkiin puristettuina ja odottaa. Äiti huutaa ja itkee, juuri laitoin puhtaan liinan pöydälle.

–          Katso nyt mitä teit, hän sanoo.

–          Liinat on ihan tyhmiä , sanoo Anita ja juoksee makuuhuoneeseen.

Hän laittaa peiton korviin asti kiinni, ettei kuule, kun äiti paiskoo ja kilisyttelee astioita. Anita kuuntelee hiljaa ja hengittää, sydän pompsuttaa rinnassa. Minä olen kaatanut maitoa äidin liinalle, hän ajattelee. Äiti on nyt iso ja heittelee astioita.

Anita nousee sängystä, hän on löytänyt mustan samettikissan, hän rutistaa kissaa, niin että se tuntuu pieneltä, kissalta lähtee toinen silmä irti. Anita tuijottaa irronnutta lasisilmää kauhuissaan ja alkaa itkeä.

–          Mitä sinä itket, kysyy äiti.

–          Kissa ei enää näe mitään, Anita sanoo kyynelten välistä.

–          Silmän voi ommella takaisin, äiti sanoo.

Anita katsoo kun äiti ompelee kissan silmän kiinni toisen silmän viereen. Silmä retkottaa hieman, Anitasta se näyttää kuin silmä valuisi pitkin poskea. Mustankissanpaksutposket, mustankissanpaksutposket, Anita ajattelee lorua. Kissa ei ole enää sama kissa, se on muuttunut. Kissa on muuttunut, se ei enää loikoile Anitan sängyllä pitkänään, vaan vaanii Anitaa olohuoneen sohvan takana. Kissasta on tullut oikea kissa, joka raapii Anitan niskaa. Lopulta kissa häviää ulos, se ei tule enää Anitan luokse. Anita ei halua enää kissaa. Mustaa leikkikissaa ei enää ole, äiti vei sen ystävänsä lapselle.

   Joskus Anita herää, kun äiti kävelee olohuoneessa, hento savu leijailee tupakasta, jota äiti polttaa. Savu tekee juovia ilmaan, kun punainen pää lyhentää tupakkaa. Anitakin olisi joskus halunnut maistaa tupakkaa, mutta äiti sanoi, että tupakka on myrkkyä. Anita ajattelee kuinka äiti voi kuolla myrkkyyn, Anita vie äidin tupakat piiloon, äiti suuttuu ja huutaa. Äidin huuto on iso, se käy Anitan korviin, hän kuulee outoja sanoja, sanat tuntuvat jättiläisen askelilta. Anita on kuin maa, johon askelet uppoavat. mutta äiti läjäyttää kirjan kiinni, kaataa lasiin maitoa ja haukkaa isoa voileipää. Anitakin haluaa voileipää, hän pyytää äidiltä.

–          tee itse, äiti sanoo.

Anita voitelee leivän, voita on leivän molemmilla puolilla, äiti huutaa ja ottaa veitsen pois. Anita olisi halunnut syödä voileivän, se olisi varmasti ollut hyvä, kun voita oli molemmilla puolilla. Mutta äiti otti leivänkin pois. Anita ei enää voitele leipää.

–          Äiti, missä isä on?

–          Isä on taivaassa, äiti vastaa.

–          Koska isä tulee taivaasta kotiin, Anita kysyy.

Äiti nauraa, mutta ei sano mitään. Anita ajattelee, että taivaassa on isoja autoja, jotka pitävät kovaa meteliä. Silloin on ukkonen ja maahan sataa vettä. Isä ajaa taivaassa autolla, isäkin on vihainen, kun Anita on kaatanut maitoa, ja äiti joutui ompelemaan kissansilmän takaisin.

Äiti lukee paljon. Parasta on, kun äiti lukee Anitalle, silloin maatilan kissa ja lehmä alkavat naukua ja ammua, maatilan emäntä antaa niille ruokaa ja laulaa. Äidin ääni on erilainen kuin ennen, siinä on kireä lanka, ennen äidin ääni oli pehmeä, äidin vaaleat hiukset kutittivat Anitan nenää. Nyt äidin hiukset ovat lyhyet ja tummemmat.

Anita kantaa kirjaa kädessään.

–          Lue tämä, äiti.

–          Katsele kuvia, minun täytyy nyt nukkua.

Anita riiputtaa kirjaa kädessään, katselee kuvia, mutta lehmä on liikkumaton ja kissa loikoilee vain paikallaan puussa. Anita heittää kirjan sängyn alle, ottaa toisen kirjan, mutta siinä on paljon sanoja, joita hän ei osaa lukea.

Anita painaa käsiään kiinni jalkojaan vasten. Hän painaa niin, että käsi tuntuu pieneltä, jalka on suurempi kuin koskaan, käteen käy kipeää, hän painaa ja painaa, jolloin äiti tuntuu pieneltä ja hän on vielä pienempi, pienempi kuin ennen muuttoa. Äiti on tänään iso ja  vaikea koskettaa, Anitan kädet tuntuvat pieneltä, hänen kätensä eivät riitä äitiä silittämään, vaan Anita menee äidin viereen sänkyyn, katsoo äidin kasvoja, käsi koskettaa hiljaa silmiä ja suuta, äiti ei herää, vaan pienestä suunliikkeestä Anita tietää, että äiti on tuntenut Anitan käden. Anita nousee pois, kävelee keittiöön. Hän ottaa varovasti lasin ja laskee vettä hanasta, lasi tyhjenee nopeasti. Hän menee eteiseen ja laittaa jalkaan äidin kengät, kävelee niiden lonksuvissa askeleissa olohuoneeseen, takaisin keittiöön, hän on kuin äiti. Hän on iso ja aikuinen saa tehdä aikuisten juttuja, ja laittaa nukkumaan silloin kun haluaa.

Mutta Anita ei tahdo laittaa nukkumaan, hän haluaa olla hyrrä, pyöriä olohuoneesta eteiseen ja takaisin, kieppua niin ettei äiti häntä löydä. Että Anita olisi pyörteensä keskellä pieni, sellainen ettei äitiä näe ja tunne. Hän haluaisi jättää äidin sänkyyn, kun äiti ei halua nousta, eikä olla äiti. Hän haluaisi kantaa äidin keittiöön juomaan virkistystä, että äiti olisi hereillä. Anita ei tiedä mitä pitäisi tehdä, hän vain kieppuu ja hyrrää, on kuin pieni paperi tuulessa, jota Anita on joskus vetänyt narun päässä. Lopulta hän kaatuu lattialle ja makaa siinä hetken, piirtää maton viivaa sormellaan ilmaan. Anita nousee ylös, pyörii vielä hetken, mutta lopettaa, kun havahtuu makuuhuoneesta kuuluviin ääniin. Anita menee makuuhuoneeseen, äiti on hereillä, mutta istuu sängyllä kädet roikkuen, kuin olisi puistellut yltään monta lumikerrosta.

–          Äiti, mikä sulla on?

–          Joskus aikuisilla on asioita, jotka väsyttää.

Anita päättää tehdä asioita, jotka virkistävät, hän keittää äidille kahvia ja voitelee leivän. Hän kantaa kahvimukin sänkyyn ja leipä on likaisella lautasella. Äiti syö voileivän, hörppää kahvia mukista.

–          Sinä olet hyvä tyttö, Anita.

Anita kantaa astiat keittiöön, hän on kevyempi, mutta yhtä iso kuin äiti.

Anita leikkii ulkona lumikasassa. Hän rakentaa lumiukon, pienen, jolla on kivisilmät ja nuken vanha esiliina ympärillä. Kun lumiukko on valmis, hän lyö sen rikki, hajottaa lumipalasiksi. Äitikin on ulkona, hänellä on kamera.

–          Miksi sinä rikoit sen, äiti kysyy.

–          Se oli ruma, se on yhtä ruma kuin minä ja sinä, Anita vastaa.

–          Olisin ottanut siitä valokuvan. Sehän oli hieno lumiukko, äiti sanoo.

Äiti ei tiedä, että Anita haluaa hajottaa kaiken. Kodin seinät, potkia äidin kengät eteisessä palasiksi.

Äiti on joskus aivan eri äiti. Äiti on silloin virkeämpi kuin sänkypäivinä, on ulkona ja nauraa. Silloin Anita on lumiukon kokoinen, hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä, kun äiti hyräilee keittiössä, paistaa köyhiä ritareita.

Anita kävelee seinästä seinään, hän koskettaa seinää kädellään, puristaa käden nyrkkiin ja puristaa seinää kiinni. Hän koskettaa kädellään seinää, kääntyy ympäri, kävelee toisen seinän lähelle ja koskettaa taas. Anita on aivan hiljaa, ettei seinät kuule, että hän koskettaa niitä. Seinät eivät saa tietää. Äitikään ei saa tietää, että hän koskettaa seiniä, sillä äiti sanoo, että ne eivät tunne mitään. Mutta Anita tietää, että ne tuntevat, seinät keräävät äänet ja sanat, joita he äidin kanssa sanovat. Hän ei halua, että naapuri, joka on seinän toisella puolella, kuulee sanat, joita seinissä on.

Anita piirtää sormella seinään kuvaa, hän piirtää äidin ja tytön, joka on Anita lumiukon kokoisena, hän painaa sormella kuvaa seinään, hän katsoo ilmakuvaa ja liimaa sen silmillään kiinni. Anitan silmät ovat kipeät, mutta hän tuntee kuvan aina seinässä, kun koskettaa sitä. Hän ei halua naapureiden kuulevan sanoja, mutta hän haluaa heidän näkevän kuvan, jonka hän on piirtänyt.