Oli ilta. Aavistinko vai en? Enemmänkin tiesin. Oli niin hiljaista. Ehkäpä viimeinen vilkuttaminen pari päivää aiemmin kesti sen vuoksi niin kauan, kun oli aika. Oli avaruus ja aamu. Valojen kirpeä loiste ja kosketus. Vain se oli viimeinen. Kosketus.
Kuinka me osaammekaan olla kaiken tuolla puolen. Kun on ikävä ja hiljaiset sanat. Kun on lähtö. Ja sanojen myötä kosketamme kaipuuta. Sanat peittävät hiljaisuuden ja silti on sanottava se viimeinen.
Kuinka sinä tulitkaan uniini? Asutit maan, jossa elin. Piirsit linnut ja taivaan, vain vapaudella siihen ei pääse. Kuinka on sanottava se viimeinen sana? Tiesitkö koskaan kuinka se olisi ollut totta?
Ja silti on piirrettävä tie. En piirrä sittenkään, sanoivat pikkuiset. En piirrä, kirjoita tai soita. Koska ei ole totta se, että kaiken voi käsittää. On elettävä. Vain ja ainoastaan elettävä. Tämäkin.
Minun tieni. Alkoiko se jo aiemmin vai tänäänkö löytyi kaikki maa? En tiedä, eikä vastauksia tarvitse ollakaan. Kunhan maa jalkojeni alla kantaa.