Kirjoittajan arkistot:Raila

Anita kävelee huoneesta toiseen. Hän raapii käsiään seiniä pitkiä, koskettaa erilaista pintaa, etsii kissaansa. Kodin seinät ovat erilaiset kuin ennen, hän miettii mitä tapahtui vaaleanpunaiselle huoneelle. Nyt seinät tuntuvat kylmältä maidolta, niissä on rypyläinen pinta. –          äiti, missä on minun musta … Lue loppuun →

Minä pelkään tunteitaMinä rakastan tunteitaMinä kuuntelen tunteitaMinä tarvitsen tunteitaMinä haluan, että minulla on tunteitaMinä kunnioitan tunteita Tunsin aiemmin jonkin epämääräisen olon liikkuvan sisälläni. Etsin tyhjä sanko kädessä mustikoita ja ihmettelin, missä kaikki marjat ovat. Tiesin että niitä oli: tunteita kuin … Lue loppuun →

Olen miettinyt tätä aihetta viime aikoina paljon. Oma muutos, prosessi, kasvu ja oppiminen, miksi sitä nimitänkin, on ollut valtava tunteiden ja hyväksymisen metsä. Väliin olen samonnut metsässä hämmästyneenä ja ihmetellen. Väliin olen ollut täysin hukassa, kyyneleet ovat tehneet polkuja poskille … Lue loppuun →

Oli ilta. Aavistinko vai en? Enemmänkin tiesin. Oli niin hiljaista. Ehkäpä viimeinen vilkuttaminen pari päivää aiemmin kesti sen vuoksi niin kauan, kun oli aika. Oli avaruus ja aamu. Valojen kirpeä loiste ja kosketus. Vain se oli viimeinen. Kosketus. Kuinka me … Lue loppuun →

Jonain päivänä, kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kun lumi on ollut maassa tarpeeksi kauan tehdäkseen valkean joulun. Ja etäisyys seuraavaan päivään on lyhyt. On uusia asioita. On elämä. Ja kaiken piirtää tyhjäksi uutiset, ulkopuolisuus, surullinen viestien odottaminen. Onko kauan ollut … Lue loppuun →

Tarinoiden alku syntyy tunneyhteyden kautta. On kertoja ja kuulija, tarinan aloittaja ja tarinan maapinta, laskeutuminen.Jollei ole tarinaa, on hiljaisuus (Alkuperäinen ajatus Elina Jokinen, Säröjen kauneus). Kun on hiljaisuus, ei voi toimia, ei ole keinoja, ei maata. josta ponnistaa. Ei maata … Lue loppuun →

Se vain katosi. Tekstini aihe. Pyyhälsi salaisuuksien vuorilta luokseni. Oli kirkas ja selkeä. Kertoi tarinansa, ehdotuksen, joka oli minusta sarkastisen kaunis. Siten, että huvittui siitä mitä itse oli ja nauroi itselleen. Siitä tarinasta voisi oppia. Ehkä opin sen, että aina … Lue loppuun →

Helmikuun valoisa läsnäolo voi satuttaa. Valo sattuu silmiin ja lumi on katseen alla kuin kirskuva teräs. Silti on kaunista. Kevät on lähempänä, sehän kuuluu jo ihan sillalla, lähellä kotia. On jo kuin olisi piirtänyt lupauksen tulevasta kesästä puiden silmuihin ja … Lue loppuun →

Lumi on arvoitus. Se sataa silloin kun sitä ei toivoisi maahan putoavan, ja kun sitä toivoo, lumisadetta pehmeää, se ei vain tapahdu. Mutta kaunis se on, ja kuin lapsen uni, se laskeutuu kaiken ylle.

Kenties olen kirjoittanut näistä kahdesta kaveruksesta aiemmin. Kenties olen silloin ollut matkalla näiden asioiden kanssa. Nämä kaverukset, kiitos ja onni ovat viehättäviä, vaikeasti tavoiteltavia ja nöyriä. Niiden luokse ei ajeta helposti ja komeasti taksilla tai kuljeta sitä valtaväylää, jota isoimmat … Lue loppuun →