Annu hiipi kevättä katsomaan. Hänestä piti olla aivan hiljaa, kyllähän kevät pysyisi paikallaan eikä säikähtäisi vaikka kuinka suuri joukko sitä katsoisi, mutta Annu ei halunnut tunteen katoavan. Helpotuksen ja voipumisen tunteen. Voipumisen ankaran talven jälkeen. Helpottavaa oli, kun ulkona voi olla paikallaan, ei tarvitse kovin liikkua pysyäkseen lämpimänä. Voi katsella kuinka ruoho alkaa hengittää lumen alta, tuuli puhaltaa lempein ailahduksin. Helpotus, sitä Annu oli odottanut. Pitkään ja niin kauan, että hän ei edes muistanut koska odotus alkoi. Mutta nyt se odotus oli kadonnut eikä tarvitse enää odottaa vaan voi kertoa itselleen monta värikästä alkua.
Archives
ANNU JA ORVOKIT
Annu heräsi. Aamu oli jo näyttänyt parhaat puolensa. Tänään voisin tehdä maalaukseni valmiiksi, Annu tuumi. Hän oli tehnyt samasta kuvasta jo monta maalausta. Tai oikeammin se oli kopioimista. Hän yritti tehdä samanlaisen kuin hänen kalenterissaan oleva kuva.
Kuva hiipui Annun ajatuksiin aamulla. Kuvan puro solisi. Sen koivut odottivat viheriöimistään, veden violetinsini kisaili kilpaa keväisten orvokkien rinnalla. Annu tuumi orvokkien olevan kauneimpia kukkia, vaikka piti Annu kyllä valkoisista tulppaaneistakin. Mutta kevät, se halusi rinnalleen orvokit. Jostain syystä Annu oli hieman harmistunut. Ei, ei mitään kovin, tai no sittenkin. Kyllä Annu oli suuttunut ihan todella. Miksi orvokillakin on kasvot, vaan ei sinulla joka elät kanssani. Hän olisi halunnut maalata kasvot orvokkiin, siten että hän olisi todella pitänyt niistä. Nämä kasvot vain eivät taipuneet siihen mihin Annu olisi halunnut niiden taipuvan. Kasvot olivat ilmeettömät, suu sanoi ja kädet tekivät tekoja, joita kukaan ei olisi halunnut omiin kasvoihinsa. Surun juonteita, ikävän harmaita unia, kyyneleitä. Ja pahinta eli pelkoa ja epäluottamusta toisiin.
Ja se jota Annu lopulta vihasi, oli hänen maalauksensa. Kopio, jota hän toisti kasvoillaan. Aina samat aamut, aina samat kerrotut sanat. Annu, hän olisi halunnut maalata ihan eri tavalla. Ehkä pesen kankaan ensin, ehkä sitten osaan maalata siihen oman kuvani. Ja niin Annu teki. Vihreää oli vielä liikaa. Pesen uuden kankaan ja laveeraan maalauksen siniseksi. Ja se oli Annun oma väri, sinisen eri sävyt orvokista puroon, taivaasta tummaan sinisamettiin.
ILTA
Annu istui ystäviensä kanssa iltaa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan heitä niin hyvin, että olisi osannut sanoa millaisia ystävät olivat, kun hän oli poissa. Ja olivatko he sittenkään niin erilaisia, sitä Annu ei tiennyt.
Hiljainen, hiljaisin naisista. Annu ajatteli että hänen miehensä rakastaa tätä naista enemmän kuin mitään muuta. Hänen hiljaisuuttaan ja rauhallisuuttaan. Katja oli nainen, joka hiljaisuudellaan jäi varjoon, piiloon keskustelun ja tapahtumien jatkuvaan vilinään. Ja yksi heistä, hän oli nainen joka rakastaa, virheettömästi ja täydesti ihmisiään.
Ja meitä on niin monta, joilla on jo menneemme, joilla olemme koskettaneet tai viiltäneet toistemme menneitä, ohut värähdys ja mikään ei sellaisenaan enää palaa. Ei tähän hetkeen, eikä tulevaan. Se kaikki on ollut, eletty ja kasvanut erilaisten vuosien vihreään hämärään. Annu puki ylleen takkinsa ja sanoi että täytyy lähteä.