Minussa vierailee silloin tällöin onnellisia
punaisia kukkia. Joskus kylään pyrähtävät siniset
orvokit ja valkeat kielot. Kepeät
illat ovat jääneet huomiselle ja itse vierailen
tummissa perhosissa ja ovien takana, jotka
heiluttavat saranoitaan ja narisevat
että tiedän milloin on aika kutsua,
milloin on aika lähteä.
Mietin hiljaa valon ja meren taistelua horisontista
etäisyydet ovat läsnä, kun huomaa kevään
ja vain hiljaisuus osaa olla kun läsnäolevat katoavat
Etsivät sieltä missä meri kohtaa sinisyytensä
siellä missä valo jakaa elämän nähdyksi
tai unohdetuksi.
Minä mietin kuinka sinä käytät muskottipähkinää
ja mittaan meidän välistä matkaa spaghettipätkissä
mietin kuinka tapasimme arjen kantaessa eteemme
pienet välimatkat ja pesen puhtaaksi omenat ja sitruunatkin
mietin kohtaamistamme toisen astuessa sisään
toisen lähtiessä ulos ja rakastan tässä matkalla
rosmariinia ja enkä voisi olla sanomatta jälleen liikaa
jos tapaamme
Sain jotain käsiini. Tai aavistuksen jostain. Vaan aina se karkasi käsistäni.
Ilkkui mokoma jokaisen nurkan takana. Huusi juokse, juokse, saat kyllä minut kiinni.
Ja minä juoksin, väliin kovaa, väliin hitaammin. Mutta aina se nauroi
ja piti hauskaa kustannuksellani. Ja oli edelläni.
Lopulta annoin asian olla. Istuin tuoliini,
tietysti sille jolla usein istun kirjoittaessani.
Olin hiljaa.
Ja tuli se luokseni. Idea.
**********************************************
Runotorstai haastaa 199. kerran! idea
Mitä pidempään maailmaa katson, mitä kauemmin olen ihminen, sitä varmempi olen siitä kuinka vaarallista on se, että perustaa oman onnensa toisen varaan.
Omista onnenhippusistani huomenna. Enemmän.
Minun hiljainen tienoo,
suruja ennen
kertovia otsikoita
olin ruokkinut viisaita lintuja ja tahtoni loputon
vaellus
Vain hiljaiset tienoot sanoissani ja ne sinä kerrot minulle
kuin kasvosi olisi ainoa minkä haluan
kertovan sinut ja tässä hetkessä vain tunteiden valoisuus
ja minä tiedän olen jatkanut matkaani
sille ajalle oli monta tuttua esimerkkiä
mitä meidän kuului tehdä, esimerkkiä kaikelle
emmekä löytäneet koskaan omaa
tapaamme lähentyä toisten kanssa
kuuntelimme, ajattelimme
Oletko tiennyt kuinka hiljaa olet?
et koskaan sanonut minulle mitään toisten kuullen
olimme niin erossa toisistamme
että meidät nähtiin aina yhdessä
vahvoina toisistamme
Olisitpa uskaltanut sanoa mitä mieltä olit!
Olisin tuntenut sinut enemmän sanoina ja tunteita
en sen mukaan mitä pitää sanoa
kun kysyn mitä sinulle kuuluu
en halua tietää mitä kuuluu sanoa
minä haluan tietää sanasi
ne kaikki mihin järjestykseen ne
asetat
missä on ensimmäinen alku
ja ajatuksen jälkeen tulee kaikki muu
Kunpa olisit. Ja silti tietää että sinulle on mahdotonta
kertoa omin sanoin.
yhdessäolomme päätyi lopulta siihen
että yhteisen matkan jälkeen
jouduin sinut kuvittelemaan
Kun en ole pitkään aikaan tiennyt mistä kirjoittaa blogiini, tulee miettineeksi omaa kirjoittamistaan. Vakavasti. Hihittäen. Ounastellen. Vartoen.
Kun päivät kulkevat sievässä rivissä kuin ekaluokkalaiset ensimmäisessä luokkakuvassaan, ja tietää nimetä kunkin päivän erityisominaisuudet uudella tavalla. Ja kun hetket, joista aina olen löytänyt jotain kirjoitettavaa, ovat päässeet kunnioitettavaan ikäänsä. Tunneiksi tai päiväksi. Kun en osaa sanoa mistä kirjoittaa onko sen merkittävä suurempaa katkoa blogimaailmassa. En minä tiedä, ei kai tarvitsekaan tietää. Pääasia että pulputtaa, kirjoittaa tai toisin tavoin on ajatustensa kanssa elämässä omaa elämäänsä. Ja omasta elämästä jos mistä löytyy kirjoitettavaa.
Ja koska huomiselle on suunnitelma, johon liittyy delfiini, vettä ja enpäs kerro enempää…
En halua nukahtaa, en laittaa soimaan
unohtumattomia lauluja menneestä
en peitellä uniani joissa kerron
mille todella haluan nauraa
ja kun vedet kantavat tunteiden todellisuuden
menneestä
johon vievät jatkuvat sillat, alati
muistan notkeat pihlajat ja marjat pensaissa
punaiset oikeasti
Ja sinä häviät muistoistani todellisempaan,
sinun päiviesi iltoihin ja minä en voi enää palata todelliseen
sillä minä en minä tiedä minkä painon se toisi tullessaan
On parasta vajota uniin ja odottaa
sillä huomiselle ei ole parempaa tehtävää
kuin odottaminen
Ihmiskunta lepäili suuren urakan jälkeen. Vasta oli ollut uusi vuosi, ja taivaalle oli ammuttu kaikki pahat toiveet, teot ja ajatukset. Vuosi kannattikin jo vaihtaa, sillä entiseen ei ollut paluuta. Ei ole ollut koskaan aiemminkaan. Niinpä uusi vuosi vaihdettiin sopivin väliajoin, jotta kesät olisivat kohdallaan ja talvet lumisia pohjoisessa. Tarkoituksena oli, että uutena vuotena saataisiin paljon uusia toiveita, monia pikku pettymyksiä saattoi kuitenkin olla, ja se tarkoitti toiveiden hautaamista. Siinä vaiheessa kun toiveita haudattiin, ihmiskunta oli jo pelon tuolla puolella.
Sillä vahingossa oli haudattu myös ihmisten sanainen arkku. Sitä ei löytynyt mistään. Se oli kadonnut tuhkavuonna. Arkkua etsittiin yhä. Oli viitteitä siitä, että arkku olisi mahdutettu hyvin pieneen tilaan. Siellä olisi vain toiveiden rakennusaineita. Peloista ei sanaisesta arkusta puhuttaessa mainittu koskaan mitään. Kun oli sanainen arkku ei ihmiskunnan tarvinnut pelätä.
Sanaisen arkun myötä haudattiin paljon. Juuri siitä johtuen ihmiskunta alkoi katsella itseään vain sisäänpäin palaten luoliin, joista aikoinaan lähdettiin. Ihmiskunnan sisäinen maailma välkkyi vihreitä neonvärejä maailman alusta asti, kauhua lisäsivät keltaiset säninkäiset. Luolien suulla riippuivat raskaat ja kosteat nauhat, joista vain heikko valonkaje pääsi läpi. Sanainen arkku alkoi unohtua, joskin rohkeimmat ihmiskunnat vilahtivat luolan suulla katsomassa ulos. Sitten nekin katosivat sisäisyyteensä.