Archives

ALATI

Joskus se jysähtää kipuna. Helpottavana ajatuksena. Kun on hetkeksi unhoittanut, jättänyt taka-alalle, ja kuulee ohimennnen, eikä ehkä sittenkään niin sattumalta jotain asiaa liittyvää. Kun miettii menneitä, muistoja jotka yhä uudelleen yrittää tuoda tähän hetkeen. Huomaa haaveilevansa.

Rakkaudesta. Siihen mikä pysyy, eheyttää ja kasvaa ja alati muuttuu. Ja on tuossa muutoksen syklissään tai kehässään tai spiraalissan silti läsnä. Kirjoittaminen.

PITÄISKÖ KIITTÄÄ?

Kirjastoihmisenä voisi, voisi ajatella kirjahyllyni kirjojen olevan järjestyksessä. Runoteokset omassa kohdassaan, tietokirjat omassa. Romaanit ja hakuteokset mukavasti käden ulottuvilla. Höpönpöpön.  Eivät ole, eivätkä ole olleetkaan.

Mikään ei ole siellä missä sen tulisi olla. Aakkoset ovat hyllyssäni tuntematon asia, runot iloisesti matkaoppaiden välissä.  Voi tietysti ajatella, että runot ovat tarpeen elämän matkalla. Mutta moinen konkretia, että runot ja matkaoppaat vierekkäin: mitä siitä seuraa? Lähtisin Roomaan Ezio Rubinellin Il genio della Luna mukanani ja oppaanani runo Cuore. Miksei? Rooman matkaoppaat,  joita on jostain ihmeen syystä kertynyt hyllyyni kolme, olisivat nojatuolimatkoja vartan. Voisin suunnitella vihdoin käyväni Pastamuseossa tai kiipeäväni Pietarinkirkon portaat ylös ja katsella sieltä ikuista kaupunkia.

Tai Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä. No, sen  huomaa hyllystäni, että kirjoittava kirjastoihminen kävi hyllyllään. Kirjat huutavat ironisesti uudesta järjestyksestään kalveten vuosia sitten järjestetyn kilpailun antologialla: Pitäiskö kiittää? Voisihan joskus tehdä sen, että kirjoittaisi runon oman kirjahyllyn kirjojen nimistä. Kadonnut symboli Tuulen tiellä. Maailmalla Tyyliä kaupunkikotiin. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Pitäiskö kiittää vai laittaa jalkaan Toiset kengät.

Piileekö järjestykseni taustalla ajatus, että jos sanat käyvät tarpeettomaksi, mihin sitten piilotetaan se mikä on rivien välissä.  Jos Rooman opaskirjat käyvät tarpeettomiksi…Eivät varmasti käy. Runokirjat eivät ole tarpeettomia. Kuinka sitten perustelen moista epäjärjestystä? En yhtään mitenkään. Kirjat pitävät tuollaisesta ajattommudesta. Ja niin on syytä pitää minunkin.

KIRJOITTAJAN HALU OLLA ESILLÄ

Kirjoittamisen opintojen aikana mietimme myös, kuinka kirjoittaja suhtautuu julkaisemiseen. Voisi ajatella, että kirjailija riemastuu kun hänen käsikirjoituksensa ylittää julkaisukynnyksen. Tai riemastuu, kuten minäkin myönnän tekeväni, kun saan jonkin tekstin tänne blogiini. Olen samalla kustantaja, kirjoittaja, portinvartija. Siis vastuussa kaikesta.

Muistan riemastuneeni, kun ensimmäinen juttuni meni läpi paikkakunnan lehdessä. No, paljon seuraajia se ei ole saanut. Mutta kuinka hassua se onkaan, että jokainen Kerro vielä –blogissanikin julkaisemani teksti tai ensimmäinen julkaistu juttuni tai edes ajatus painetusta runoteoksesta nostattavat väliin kylmän hien pintaan; sillä ennen kaikkea ne saavat pelkäämään. Pelkäämään että kukaan ei lue sitä. Että kukaan entisistä tai mahdollisista tulevistakaan lukijoistani ei ole kiinnostunut siitä mitä kirjoitan. Siksi ajattelen jokaista blogissani saamaani kommenttia ilolla, lämmöllä ja kannan niitä kuin aarteita mukanani.

Kuulin kommentin blogini kirjoittamisesta: haluan olla esillä. No, toden sanoakseni en halua olla esillä. En pystyisi olemaan edes harrastajanäyttelijä. Harrastajakirjoittaja kylläkin. Mutta haluan että tekstini ovat esillä silloin kun niin hyvin käy, että löydän itseäni kiehtovan ajatuksen, josta kirjoittaa.  Mutta välillä tunne on kuin lapsena äitini sanoessa minulle, kun housujeni päälle noussut puseroni liputti iloisesti: ”Napa näkkyy, naapurin pojat nauraa”. Voitte arvata miltä minusta tuntui, varsinkin kun lapsuuteni naapurin tytöllä oli seitsemän veljeä.;-) Nyt hieman naurattaa, mutta silloin se oli vakava paikka hieman yli kymmenvuotiaalle.

Samanlainen tunne on julkaisemisen kanssa: mutta siihen tunteeseen tottuu. Ainakin tekstin julkaiseminen on hieman helpompaa, eli helppous on suhteessa siihen, kuinka monta tekstiä on astunut reippaan harppauksen julkaisukynnyksen yli. Tai sitten ei.

Kirjoittaja ei halua olla esillä, tai ainakaan minä en halua olla. Mutta se on pakko oppia sietämään, että ajatukseni ovat esillä. Jokaista en voi miellyttää. Ja kun halu itseilmaisuun on vahva, kasvaa sietokykykin. Silloin astuu aikamoisen askeleen yli sen, mistä ei koskaan halua kertoa, ja kertoo vain siitä minkä itse arvelee kestävän. Se on ainaista taistelua itseni kanssa siitä, mistä on lupa kirjoittaa. Yhä enemmän ajattelen että HAH, vai ei ole lupaa. Kyllä on.  Kunhan ei vain loukkaa ketään terävällä kynällään tyyliin Cave Canem.

JUHLALLINEN LUKU: 100

Ensimmäisen tekstini laitoin tähän WordPressin blogiini 6.2.2010. Tänään aamulla laitoin sadannen tekstini. Kävijöitä on ollut 584, joista uusia kävijöitä on 153 ja palaavia 431. Keskimäärin sivustossa on vietetty aikaa vajaa kolme minuuttia. Suosituin artikkeleista viime ajoilta on ollut syyskuun 30. postaus Eteenpäin.

Kuinka olisin selvinnyt ilman teitä, jotka olette jaksaneet lukea tekstejäni, ja kommentoimalla tukeneet viime talveani sekä elettyä kesääni. Te, jotka olette kommentoineet yhteensä yli kaksisataa kertaa ja antaneet minulle näin elintärkeäksi kokemuksen, että asioita kannattaa jakaa, kertoa ja kirjoittaa.

Kiitos! Jokaiselle, kaikille, sinulle.

VOISIN TÄNÄÄN TAPUTTAA

Olen jälleen kirjoittamismyötätuulessa. Lisäksi päivääni kuuluu pari mukavaa viestiä, ulkoilua (siivosin kesää pois, mutta kaipaan jo tulevaa), ja huomasin pitäväni syksystä jälleen. En ole huolehtinut Puolikkaasta auringosta, joka pitäisi lukea keskiviikkoon mennessä, ja minä kun en ole edes aloittanut. Toivottavasti kirja vie mukanaan.

Ennen kaikkea olen saanut nauttia vapaasta olosta: olen saanut tehdä mitä haluan ja tykkään, ja minähän tykkään kirjoittaa. Olen siis kirjoittanut. Yllättikö teidät? Ei hätää, minut se yllätti.

KUN KIRJOITTAA, SYNTYY JÄTETTÄ (9.1.2008)

Kulutuskeskus Koulutuskeskus = Aikuisten oppilaitos, jossa vanhentuneesta koulutuksesta ja vuosien ammattikokemuksesta kulutetaan pois vanha tieto ja liimataan päälle uutta.

Akatuksiaan Ajatuksiaan (miten minä tällaisen virheen olen päästänyt sormistani;)

Täiden Töiden = Pitkän työviikon tai työuran jälkeen voi viisipiikkisestä täikammasta ottaa käyttöön peukalot ja pyöritellä vain niitä.

Työkakut Työkalut = Vanginvartijan työaika, joka menee hänen tehdessään kierrosta avainnipun kanssa.

Päiväkirjastoistani  Päiväkirjoistani = Päiväunista Pöytälaatikkoon

Runokoelma    Runokokoelma = HAjatelma eli yritelmä runokirjasta, jonka aloitteleva kirjoittaa työntää yhä useammin syrjään voidakseen kirjoittaa tällaisia jätehöpötyksiä.

KYNÄLAATIKKO: ELI

kuinka mistä tahansa pääsee mihin tahansa kirjoittaessa.

Juu, tiedän. Minun piti tänään kirjoittaa tänne yksi teksti. Mutta kun koko ilta meni tämän laatikon värkkäämisessä. Ja mukavaa oli, tämänkin kanssa. Piti vähän harjoitella ensi viikkoa varten. Alkuperäinen idea löytyi Taika -lehden numerosta 8/10. Ja täältä sain lisäopastusta: Taavanainen

Tuohon pohjaan löysin uuden ratkaisun tätä tehdessä. Siten tulee siistimpi, eivätkä nurkat irvistä. Tuon minun huolellisuuden kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Joka kerta tällaisia värkätessä hermostun siihen kun en saa suoraa jälkeä. Siksi en ompele. Onkohan sillä jotain tekemistä myös hiihtämisen kanssa? On. Olen aivan vakuuttunut tästä. Siis en hiihdä kun en osaa tehdä suoraa latua;-) eli se on aivan liian suoraviivaista hommaa. Siksi siis pidin aikoinaan laskettelusta…

[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/box/]

Tämä oli mukavaa. Kyllähän kirjoittaja kynäkotelon tarvitsee = puolustus sille, kun en tänään kirjoittanut.

TULI SE TAKAISIN

Tänä aamuna hiljaisen lempeässä, mutta väriltään puhtaassa syksyssä, tuli takaisin sellainen kutkuttava ja upottava siirtyminen kirjoitusvaiheesta toiseen. Olen miettinyt tuleeko se enää koskaan. Tuli se. Yhtäkkiä huomasin keskittyväni  erääseen aiheeseen, joka on kummitellut aikani ajatusteni nurkissa. Teksti vetäisi minut mukaansa, nyt olen sen sisällä ja katson kuinka se pyörii ympärilläni kuten ilkamoiva koiranpentu hyppelee ylettyäkseen minuun, jotta voisin rapsuttaa sitä korvista.

Olen kuin teatterin lavalla, jossa on pyörivä näyttämö. Istun näyttämön keskellä ja katson kuinka kuvat ja sanat tarjoavat itseään näyttelijöiksi minun näyttämölleni. Tämä on mukavaa. Otan liuskan käteeni ja alankin kuunnella kuiskaajaa. Se ei ole hyvä, koska haluan sanoa asian omalla tavallani, enkä siten kuin kuiskaajan valmiissa käsikirjoituksessa on dialogiin hienosti merkitty. Tällaisia kuiskaajia meissä on: ne sanovat, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Ne sanovat että en osaa. Ne nauravat sille, että todellakin luulen tästä jotain vielä tulevan. Taidanpa antaa kuiskaajalle potkut. No niin. Nyt parempi. Alan kuunnella varovasti mitä näyttelijöillä on kerrottavaa…

(Jos haluat lukea aiheesta lisää, tutustu Natalie Goldbergin teoksiin. Hän puhuu apinamielestä…)

KIRJOITTAJAKOULUTUSTA

Kovin pelonsekaisin tunnelmin, sekä itselleni runsaasti vaatimuksia asettaen kävelin eilen Lyseoon. Osallistuin kirjottajakurssille, jonka meille hyvin lempein ja kirjoittajan vaikeuksia ymmärtävin harjoituksin ja esimerkein piti  kirjailija, jonka kanssa olen ollut samalla luokalla kuusi vuotta. Hän oli jo silloin lahjakas kirjoittaja, minä lähinnä uskalsin tuhertaa joitain vaivautuineisuuksiani päiväkirjaani.

Aina väliin tänä viikonloppuna palasimme kouluaikoihin, vanhoihin koulukavereihin ja nykyiseen elämäämme. Kouluajoista on kauan, hämmentävän kauan, ja vaikka toisistamme jotain silloiseen aikaan liittyvää ehkä tavoitimmekin, ovat ne ajat todella kaukaisia. Onneksi, näin ainakin omalta osaltani.

Tärkeämpää on se mitä nyt sain häneltä: kurssin nimi oli Varokaa aukeavia patoluukkuja. Teoreettisten luovien kirjoittamisen opintojen jälkeen tällainen luovan kosken irrottaminen oli jotain, mitä olin kaivannut enemmän kuin aavistinkaan. Todella tarvitsin näitä kahta päivää. Vaikka alussa tiukassa rutussa jännitinkin, se unohtui. Ja niin hyvällä kurssilla käy, unohtaa itsensä ja heittäytyy.

Olen ollut monella kirjoittajakurssilla. Monen eri ohjaajan opastamana, jo Luovan kirjoittamisen opintojen aikana oli kerran tai kahdesti kuussa kurssiviikonloppuja.  Ja ne auttoivat jaksamaan.  Ne auttoivat silloin. Uskon kirjoittamisen auttavan yhä enemmän tästä eteenpäin. Enkä voi unohtaa kahden vuoden keskiviikkoja, jotka olivat ihanaa verryttelyä mielikuvitusrikkaiden otsikoiden ja hauskojen sekä uusia väyliä avaavien harjoitusten parissa.

Mitä olisi elämä ilman kirjoittamista? Mutta nyt huomaan kysyväni myös: mitä olisi elämä ilman kirjoittavia ihmisiä lähellämme?

ELOKUUN PEILIT

Olen siis tässä, Annun tarinan nainen ajatteli. Tässä on hyvä olla. Pehmeä, elokuinen ilta vierellä. Sade on lakannut. Ei enää pisaroita, oli vain elokuisen illan vastaanottavainen tyyneys. Niin monta elokuuta. Monta muuta kuukautta, mutta vain yksi on elokuu.

Annu piirsi sanoja hiljaa. Jotain oli unohtunut pois, jotain mikä oli vierittänyt pimeää ylle, jo ennen kuin syksyn sateet alkoivat. Jotain oli jäänyt pois, eikä Annu tiennyt osaisiko enää kertoa tarinaa vailla pimeää. Minä yritän, Annu ajatteli. Minä todella yritän.

Annu kirjoitti hieman lisää: nainen käveli auton sivulle, aukaisi oven ja istui kuljettajan paikalle. Hän käynnisti auton. Nainen katsoi peruutuspeiliin, autoja ei näkynyt, ja hän ajoi eteenpäin. Tie oli tyhjä ja kiiltävä sateen jäljiltä. Vasemmalle jäänyt risteys oli hiekkainen ja vesilammikot läikehtivät tummina peileinä. Nainen ei niihin enää heijastunut.