Archives

ANNUN TARINA

elo9

Annu yrittää kirjoittaa ihan vähän: pienin hiipivin, mutta houkutuksesta pyörähtelevin sanoin. Annulla olisi teille tarina kerrottavana: sellainen tarina, joka oikeastaan alkaa ihan sattumalta, tuosta noin vain, etukäteen varoittamatta. Mutta Annu ei kerro tarinaa koskaan valmiiksi, sillä hän ei voinut sitä jatkaa. Eikä tiedä halusiko jatkaa, tietääpähän vain, että hänellä on täydellisen kurja olo. Tiedättehän sellainen, jossa autoa ajaa nainen, ja auton tuulilasia viuhtovat puhtaaksi melkoisella vimmalla ja vauhdilla tuulilasinpyyhkimet; vettä tulee ja vielä sopiva musiikkikappale kaupanpäälle. Jotta varmasti sattuisi ja koskisi.

Annu päättää antaa naisen ajaa eteenpäin. Eteenpäin siksi, että tarinakin liikkuisi. Eteenpäin siksi, että paljon yöpysähdyksiä ja mustia kumarassa käveleviä hahmoja jäisi taakse. Sateeseen. Tai ainakin sateeseen, koska jos olisi käynyt toivottua enemmän, hahmot eivät olisi koskaan tulleetkaan naisen mukaan. Heistä jää vain varjot, mustat liukuvat varjot, kuin valuva sametti ja siihen maalatut punaiset nuotit. Annu pysäyttää auton tarinassa. Nainen kävelee auton eteen, ja nojaa käsivarret suorina konepeltiin. Hän hengittää katkonaisesti, kääntyy eteenpäin ja istahtaa konepellille. Hän peittää kasvot käsillään. Sade on hieman tauonnut.

Hemmetin hemmetti, nainen ajattelee. Tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Koko tarina alusta loppuun olisi voinut olla toisin. Mutta olisinko silloin tässä?

KEVÄT, KEVÄT

huhti26

Paljon ylistetty, paljon odotettu, paljon pelätty. Valon repivä raakuus, maan ruskeus vastakohtana. Keväällä kaikki on kuolleempaa kuin syksyllä, ja tuon kuolleen maan läpi täytyy vihreyden puhkaista kolo josta kurkistaa. Näin on ollut läpi tuhansien vuosien, näin on ollut läpi jokaisen ihmisen ikuisuuden. Ja silti se jaksaa kiehtoa. Jokainen kevät on uusi, jokainen kesä eletty nopeasti.

Kuinka monta runoa on kirjoitettu keväästä? Kuinka monta elämänalkua on verrattu kevääseen? Kuinka monta kertaa Nuuskamuikkunen on säveltänyt Kevätlaulunsa? Vain kerran. Kuten Niina Hakalahti runoilee: ”on yksi kevät, syksyjä monta”

Kuinka moni hetki on minulle ainutlaatuinen? Aamut, niitä on monta. Ja silti Kaikki elämän aamut ovat ainutkertaisia*. Kuinka monta iltaa kohtaan? Illat tulevat hiljaa, aamut räjähtävät silmille. Montako ainutlaatuista hetkeä mahtuu räjähdyksen ja hiljaisen väliin. En halua niitä laskea, en kertoa toisilla luvuilla. Haluan niiden näkyvän teksteissäni, tulevissa ja menneissä. Aika on ikuisuus. Runot hetkiä.

*Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut (1992)

KELLO 9.00

huhti10

Heräsin aamulla. Aukaisin silmäni. Herätyskello näytti seitsemää, ja tiesin että oli noustava. Sen tähden, että minulla oli kiire. Aikaa olisi enää kovin vähän. Tiesin, kohta kello olisi yhdeksän, ja silloin tapahtuisi jotain, mitä en halunnut koskaan edes alkavaksi. Kello yhdeksän. Pari tuntia. Tunsin vellovan olon vatsassani, nieleskelin. Yritin saada ruumistanikin hereille. Mieli oli jo herännyt, paljon ennen kuin kello soi. Ruumiini oli nukkunut, mieleni valvonut.

Käännyin vatsalleni. En välittänyt siitä, että niskaani koski. Vielä pari tuntia aikaa, ajattelin kauhuissani. Vieressäni ei ollut ketään. Ei ketään. Ajatuksissani pyöri ihmisiä, välillä ne olivat pyörivää massaa, massapallo suureni ja pieneni, se kasvoi, lisääntyi ja väheni. En voinut sille mitään.

Kunnes lopulta. Muistin. Muistin jotain joka auttaisi minut yli yhdeksän. Tiesin voivani nousta, laittaa radion auki, kuunnella. Kuunnella mitä halusin tehdä. Kuunnella odottamistani sinisen ja hiekan värisin askelin. Kävelin hiljaa ikkunan eteen. Ulkona oli valoisaa. Vieressäni oli jotain aukottoman turvallista. Halasin sitä ajatuksissani ja sanoin: Huomenta.

100 AJATUSTA

huhti10

”Listaa sata haluamaasi asiaa tai ajatusta. Tee lista lapsen sanonnoista, omista ilon tai surun aiheista, musiikista tai ihan mistä tahansa.”

[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/sata asiaa/]

Näitä listasin syksyllä. Haaste on Inspiksen sadas.

ANNU

helmi6

Annu leikki lumivuoren päällä. Tai, no ei hän oikeastaan leikkinyt, vaan hakkasi pienellä lumilapiollaan vuorta pienemmäksi. Oikeastaan Annu oli vihainen. Hän halusi hakata reiän vuoreen, kaivautua sen syvyyksiin, tehdä sinne kolo. Laskeutua koloon, ja hengittää ihan hiljaa. Annu ajatteli, että siellä hänen olisi hyvä olla. Hengittää valkoista lunta keuhkot täyteen, puhaltaa lämmintä hengityshuurua ulos. Ja tehdä siten reikä vuoreen. Että voisi katsella ulospäin. Katsoa kuinka tähdet ovat lumitähtiä etevämpiä säilymään kirkkaana pitkään, katsoa kuinka ihmiset kävelivät lumivuoren ohitse ajatellen: Ehkä tuo tuosta kohta sulaa. Kevät vasta vihjaa tulostaan.

Sitä Annu halusi. Että saisi lumivuoren pienemmäksi, vaikka hän itse oli sen sisällä. Valkoinen lumipeite muuttuisi likaiseksi ja mustaksi, kun kevät toisi valonsa ja lämmön. Ja ennen tuota mustaa kevättä Annu halusi ulos. Nyt hän joutui olemaan lumivuoren sisällä, ja koska hän oli itse sinne kaivautunut, ei hän enää osannut tietä ulos. Hän ei ollut voinut jättää tielle viittoja, vaikka hän muistikin kuinka naapurin pikkupoika oli ajanut lumisella pihalla oranssi turvaviiri heiluen korkealla. Sellaisen viirin Annu olisi halunnut, viitan joka tärisisi ilmassa, kun hän liikkuisi kävellen, vaikka kaupungilla. Tai tutussa ostoskeskuksessa. Mutta Annulla ei ollut sellaista viiriä. Mikään viiri tai viitta ei voinut häntä opastaa, hänellä ei ollut tietä ulos lumivuoresta, eikä ostoskeskuksessakaan kukaan tuntenut häntä tarpeeksi hyvin tullakseen juttelemaan.

Annu alkoi kuvitella viirin. Se ei saisi olla tuuliviiri, eikä oranssikaan olisi hyvä väri. Ei. Annu halusi viirikseen jotain erilaista, sellaista joka näkyisi, sellaista joka kertoisi kaikille: minä olen tässä. Annu alkoi kaivaa tietä ulos lumivuoresta, hän hakkasi ja polki lunta ympäriltään raivoisasti. Lumilapio oli aivan liian pieni, ja oranssia Annu alkoi vihata. Lopulta Annu katseli ulos tielle, hänen takanaan oli jäisiä lumipaakkuja, eri muotoisia ja kokoisia.

Annu piirsi lumitähtiä. Valkoisia, teräväsakaraisia ja kimmeltäviä tähtiä. Niitä Annu piirteli eteensä. Kohta on kevät, Annu ajatteli. Kyllä tähdet sulavat. Olisi kevät.

*****************************************

Tarinamaanantain 73. sanahaaste on jäinen.

VAPAUTEEEN

helmi6

Unen puutteesta savuinen katseeni kulkee huonettasi pitkin. Istun vieressäsi. Ikkuna ja ovi. Katson ulos ikkunasta. Ikkuna ja ovi taistelevat huoneen valloittamisesta, kun ikkuna heijastaa oven. Ovi vaatii jäämään. Jäämisestä on vaarana pysähtynyt tunnelma, jäämisestä maksan ikkunasta ulos katsomalla. Lähtemisestä joudun kertomaan kaikille, ehkä en hänelle, mutta voisiko se muuten ollakaan.

Painan oven kielekkeen irti raameista. Olen hieronut katseeni tuleksi, puhdistanut pois viimeisen vuoden turhat kertomukset. Piirrän vielä käsilläni oven rajat. Vapaus. Ja lukon napsahdus on joskus vain muisto.