http://www.satokangas.fi/Keittio/Vuorotellen/index.html#
Mukavaa Joulunodotusta jokaiselle, joka blogissani vierailee!
Raila
http://www.satokangas.fi/Keittio/Vuorotellen/index.html#
Mukavaa Joulunodotusta jokaiselle, joka blogissani vierailee!
Raila
Täytyykö heittää monta rakkautta ilmaan
katsoa kuinka ne saavat ilmaa siipiensä alle
leijuvat maisemassa ja kuuntelevat
sopivaa laskeutumispaikkaa.
Ota kiinni! Huutaa viimeinen
ja minä katson nytkin hymyillen
kirjan sivulla taistelevaa
maailmaa joka rikkoutuu
usein ja jokainen
hengityskin syntyy muistuttamaan
rakkaudettomuutta.
Olen elänyt niin monta kertaa
ja tiedän aina etsiväni maisemaa
joka kertoisi sinutkin.
Minä rakastan tätä runoteosta! Ajatelkaa vaikka seuraavia runoja:
ALASTOMUUS
Alastomana, aseettomana, kaiken melun keskellä
hän kuuli hiljaisuuden nousevan sisällään.
Hän näki rauhallisen muurahaisen
ryömimässä vääntyneillä jaloillaan pitkin seinää,
kuin suurennetun ja suuripäisen.
Se oli päässyt jo pitkälle matkalla ei minnekään.
Silloin hän muisti pienen pumpulilla lastatun veneen.
Sen alaston soutaja antoi airojen pudota, istui paikallaan
liikkumatta
ja nousi suurella liitävällä pilvellä ylemmäs ja ylemmäs. Ehkä
hän huomasi, että häntä tarkkailtiin. Hänen koko olemuksensa
hehkui peiteltyä tyytyväisyyttä. Edellisenä iltana
hän oli aivan sattumalta kylpenyt ja leikannut kyntensä.
*************************************’
Jos valehtelinkin,
en halunnut huiputtaa sinua,
vaan suojella sinua varjoltasi.
***********************************
Vielä nytkin voi toisinaan
avata maailman
pienen pienellä apilalla.
Anteeksi, olen viiveellä tässä asiassa. Uuvahdin kantamaan paperinkierrätykseen Kalevaa. Ja perjantaina sitten soitin lehteen, ja sain kahdeksi viikoksi kokeiltavaksi näköislehden.Tänään kun kokeilin Kalevan näköispainosta siis toista päivää, muistin että tässähän voin yhdistää kaksi asiaa, äänestyksen läpikäymisen ja näköislehden lukukokemukseni.
Ja huomasin löytäväni Kalevasta helpommin itseäni kiinnostavia asioita. Lehdessä on hakuvalikko, josta voin etsiä mielenkiintoisten ihmisten kirjoittamia juttuja. Jokaisen jutun saa suurennettua näytön kokoiseksi. Hienoa, tämä sopii minulle.
Niinpä vaivihkaa, voisin ajatella, että saattaisin pitää E-kirjastakin. Mutta alkuun vain paperisen rinnalla. Jos olisin äänestänyt, olisin valinnut saman minkä moni teistä äänestäjistä valitsi. Kuusi äänestäjää valitsi vaihtoehdon ”E-Kirja ja paperinen kirja”. Viisi äänestäjää valitsi itselleen sopivimmaksi vaihtoehdoksi paperisen kirjan. Kukaan ei valinnut pelkkää E-kirjaa. Äänestäjiä oli siis yksitoista.
Paperisesta kirjasta äänestäjien kertomaa: mieluusti käytetiin ilmauksia hipelöidä tai tunnustella kirjaa. Kirjahyllyn katselusta myöskin pidettiin. Paperiset kirjat antavat paitsi muistiinjääviä lukukokemuksia, myös esteettisiä kokemuksia. Kirjat ovat ystäviä.
E-kirjat saivat miettimään kuinka se vaikuttaa ihmiseen pitkällä aikavälillä. Hienosti pohdittiin myös sitä toisiko e-kirjan lukeminen lukulaitteesta samanlaisia kokemuksia kuin paperisen kirjan lukeminen. Tämä jää jokaisen kokeilemisen varaan.
Tuure pohtii myös hienosti asiaa omassa blogissaan
Ehkä asiaa voisi hienovaraisesti pintaa raapaisten verrata iki-hienoon käsinkirjoitettuun kirjeeseen ja sähköpostiin. Ehkä paperisessa kirjassa on samanlainen persoonallisuuden tuntu. Se on todella oma kirja omassa hyllyssä oli hylly sitten järjestyksessä tai ei. Paperisesta kirjasta saa todellakin sähköisen skannaamalla. Ja aika usea kirjailija taitaa lähettää käsikirjoituksensa kustannustoimittajalle. Ja tästä syntyy paperinen versio.
Amerikkalainen kirjailija Paul Sweeney sanoi joskus seuraavaa: ”Tiedät lukeneesi hyvän kirjan, kun se loputtua tuntuu siltä kuin olisit menettänyt ystävän”.
Kiitos vielä kaikille mukanaolleille!
Joskus kauan sitten tuli eteeni kahvila, johon olin tutustunut lukemalla Satu (Mikan tytär) Waltarin Kahvila Mabillon. Kahvilaan törmäsin sattumalta Pariisissa. Jopa etsimättä ja hakematta ajatuksella: Kun olen siitä lukenut, tahdon sen myös löytää. Kaikki mielikuvani rapisivat kadulle tai eteeni kuin romahtanut korttitalo tai paketillinen sokeria. Katsoin yli 20 vuotta sitten tuota kahvilaa ja ajattelin samalla lukemaani kirjaa: Ei, eivät ne vain sovi yhteen. Se oli elävä kahvila, kuten kahvilat tapasivat Pariisissa olla kadehdittavasti jo silloin. Kahvila oli mielestäni aivan liian hieno, verrattuna millaiseksi sen kirjaa lukiessani ajattelin. Ajatuksisani kahvilassa olivat mustat seinät, hieman hämyinen valaistus ja mustat kiiltävät puutuolit. Vaan eivät sopineet mielikuva ja todellisuus sitten lainkaan yhteen keskenään.
Harmittavan ristiiriitainen tunne siitä vain tuli. Enkä ole löytänyt vieläkään sanaa kuvaamaan kirjan kahvilan ja katukahvilan välisiä eroavaisuuksia. Sitä vain huomaa määrittelemättömästi, kun ei se noin ole.
Miten minä nyt tähän päädyin? Usein tapaa ihmisen, johon yrittää liimata adjektiivi- tageja tai ajatuksia: Hän ei varmaan koskaan tee niin tai noin. Voi hyvänen aika: onneksi sitä on useimmiten ihan metsässä tuollaisten ajatustensa kanssa. Tutustumisessa kuulemma määräävät ensimmäiset kaksi minuuttia. Joskus on niin. Joskus ei, josta on ristiriitaisen hämmentynyt olo. Ja silloin ihmiseen tutustuminen vaatii ihmisiän. Onneksi. Ja sen tähden pidänkin tästä runosta:
”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”
Tommy Tabermann
Muistattehan äänestyksen täällä. Aikaa ensi sunnuntaihin 12.00 saakka.
Jatkoin äänestysaikaa, koska sivuilleni ei ole tänään päässyt, en itse eivätkä toisetkaan. Jos joku on yrittänyt sivuilleni päästä äänestääkseen, eikä ole voinut äänestää, olen lisännyt aikaa 29.11 maanataille klo 16.00 saakka. Arvonta tapahtuu huomenna illalla, ja julkaisen tulokset ja laitan s-postit onnekkaille. Malttakaa iltaan saakka.
Olen aikamoinen jäämään koukkuun kaikenlaisiin elektronisiin laitteisiin. Tämän ymmärrän ja hyväksyn musiikin kuuntelun kohdalla. Telkkarilla ei niin hirveästi väliä, en oikein ole päässyt nykyajan ohjelmien makuun. BB on ihan no, en vaan ymmärrä. Pikku Dorrit oli hyvä laatusarja, eikä nykyinen rohkeuteni riitä poliisisarjoihin. Ja itkemättä (suokaa anteeksi) en ole voinut katsoa Rosamund Pilcherin Neljä vuodenaikaa -sarjaa. Niinpä kaksi viimeistä osaa, talvi ja kevät, ovat edelleen tallennettuina. Saavat ollakin.
Mutta olen seurannut mielenkiinnolla käytyä keskustelua E-kirjoista. Ne kuulemma sopivat paljon lukeville, ja lukulaitteen näyttö on paremmin silmille sopiva kuin tietokoneen näyttö. Näyttö ja muste vastaavat heijastuksiltaan paperia.
Opiskeluaikoina kerrottiin sisällöntuotannosta, joka tarkoittaa siis tässä pohdinnassa kirjan kirjoittamista. Kymmenisen vuotta sitten pitelin kädessäni E-kirjaa. Mielessäni välkkyivät kannet, johon kirjailija siirtää sisällön. Väärä järjestyskö? Ensin sisältö, sitten kannet. Paperisestakin kirjasta käytetään nimitystä käyttöliittymä: tarkoittanee tapaa, jolla loppukäyttäjä eli lukija kommunikoi sen sisällön kanssa. On todettu, että paljon lukevat vaihtavat sujuvasti käyttöliittymästä toiseen: paperisesta kirjasta elektroniseen aineistoon ja päinvastoin. Tilanteen mukaan.
Se on totta, että elektroninen kirja säästää tilaa. Ei olisi huolta kirjahyllyn järjestämisestä, ei tarvitsisi miettiä pölypalleroita tai hyllyn pyyhkimistä. Lukulaite on kätevä ottaa mukaan, kun lähtee kaupunkiin ja samalla saa koko kirjahyllynsä mukaan. Tai jonnekin, missä joutuu ehkä odottamaan. Millainen E-kirja olisi matkaoppaana? Näyttäisi kävelyreitit valmiiksi näyttöön, ja samaan aikaan ääni lukisi historialliset tosiseikat ja kertoisi menneestä ajasta.
Mutta entä sivujen kääntämisestä syntyvä hiljainen tuoksu ja ääni. Ne katoaisivat. Katoaisi hiljainen kunnioitus toisia saman kirjan lukeneita kohtaan, heitä jotka ovat pitäneet samaa kirjaa kädessään. Ja pelottaa ajatus, että koko kirjavarastoni olisi yhden laitteen varassa. Nykyään tulipalot ovat harvinaisempia kuin tietojen katoaminen tietokoneelta. Kaikkea voi sattua. Paperisen kirjan ollessa kädessäni, tunnelmani lienee toinen.
Vaikka kyllähän tähän maailman ikään painetut kirjat, tuskin ne mihinkään katoaisivat. Ja on muistettava, että tämä tuumailuni koskee ainoastaan kaunokirjallisia teoksia ja suurelle yleisölle tarkoitettujen aineistojen tallennustapaa. Tieteellisessä aineistossa kannatan siinä mielessä elektronista aineistoa sen helpon saatavuuden vuoksi. Ja kirjastoalan ammattilaisia tarvitaan, sillä epäilen että kaikkea aineistoa tullaan koskaan siirtämään elektroniseen muotoon. Kirjastoihmisen työ lienee hyvin erilaista muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Entä omakustanteet? Olisiko se pelkästään kirjatiedostojen siirtämistä johonkin kirjapankkiin? Ja kuinka omakustannekirjailija saisi tästä tulonsa? Kuinka myöhemmin valvotaan esimerkiksi E-kirjojen tekstin laadullisuutta? Mitä tapahtuu kustantamoille? Ja säästääkö E-kirja metsiä? Tällaisia mietin, kun luin Stockmannin esitettä E-kirjoista. Voi olla, että kirjoittamani on nostalgiaan taipuvaiselle luonteenlaadulleni sopivaa pohdintaa. Enkä vielä ole tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen, siispä pysyn edelleen paperisessa käyttöliittymässä. Painetussa kirjassa. Ja tästäkin tekstistä puuttuu vielä monta näkökulmaa.
Siispä kuulisin mieluusti sinunkin mielipiteesi. Vastaa kyselyyn. Äänestys alkaa 20.11. klo 12.00 ja aikaa on ensi viikon sunnuntaihin 28.11 12.00 saakka. Arvon jokaisen vastanneen kesken kirjanmerkkejä. Niitä on kahta mallia. Kahdelle onnettaren suosikille postitan kolme kappaletta valitsemaansa mallia. Voit kommentoida halutessasi ja kertoa omia näkökohtiasi. Muista laittaa kommenttiisi oletko mukana arvonnassa sekä sähköpostiosoitteesi, jotta voin kertoa sinulle, onnistiko arvonnassa. Ja jos haluat kirjanmerkkisi erivärisinä, voin toki tehdä ne väreillä, jotka itse valitset. Punavalkoiseen malliin kahta väriä, siniseen malliin kahta tai kolmea väriä. Ruudukko voisi olla aika mukava vaikka mustavalkoisena.
E-KIRJA VAI PAPERINEN KIRJA?
Äänestäjiä yhteensä: 10
Joskus erilaiset päivät päättyvät siihen, että ajattelee tehtyä päätöstä tai elettyä kokemusta sellaisinaan niin aitoina ja vilpittöminä silmiensä edestä juoksevina, että niihin voisi miltei tarttua kiinni. Ajatukset ovat niin konkreettisia, ja ikään kuin hapuilee käsillään yrittäen koskea niihin, kuten lapsena leikki sormilla tuiki, tuiki tähtönen –laulun sanojen mukana. Avattiin ja suljettiin kämmentä, koukistettiin sormia. Yritettiin saada tähti pysymään suljetussa nyrkissä. Ja aina kun nyrkin aukaisi, lähti se lauluun uudelleen ja uudelleen mukaan tuikkimaan ja vilkuttamaan. Nyrkki kiinni ajatus itsellä. Nyrkki auki, ja kaikki näkevät ajatuksen.
Tuollaista kiinni ja auki -ajatusta voisi leikkiä loputtomiin. Loputtomat ajatukset, jotka usein liittyvät tapahtumiin, vuosia sitten eletteyihin asioihin, ne ovat kuin pieniä tähtiä. Kirkuvia kirkkaudessaan , sammuneita tunteiltaan. Nämä ominaisuudet tekevät niistä loputtomia, välähdyksenkaltaisia hetkiä. Ne vilisevät ajatusten läpi kuten luistelija sulavasti vuosia harjoiteltuaan musiikin ja liikkeen yhdistämistä toistuviksi kuvioiksi jään liukkaalle pinnalle. Kuviot toistuvat, viiltävät jäätä ja saavat sen vuotamaan.
Kun itkee tätä hetkeä, itkee kaiken loppuneen loputtomuutta.
”Voiko kukaan muu itkeä sillä tavoin? Ei vanha nainen. Vanhuuden kyyneleet voivat olla surkeita, ne voivat olla viheliäisiä, ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Mutta ne tietävät ettei oikeutta voi pyytää, ne ovat oppineet liikaa, niissä ei ole sitä pohjattomuutta kuin tulvivassa veressä. Pieni lapsi voi itkeä niin kuin koko maailmankaikkeuden onneton yksinäisyys koskisi vain sitä – tärkeintä naisen itkussa ei ole tuska, ei, vaan vääryden hyväksymisen lopullisuus. Näin oli ennen, on nyt ja tulee aina olemaan, sanovat nuo kyyneliä valuvat suljetut silmät, niin sanoo huojuva vartalo, murhe. Murhe, niin sitä se on, suremista. ”
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (ss. 172-173)
Kirjastoihmisenä voisi, voisi ajatella kirjahyllyni kirjojen olevan järjestyksessä. Runoteokset omassa kohdassaan, tietokirjat omassa. Romaanit ja hakuteokset mukavasti käden ulottuvilla. Höpönpöpön. Eivät ole, eivätkä ole olleetkaan.
Mikään ei ole siellä missä sen tulisi olla. Aakkoset ovat hyllyssäni tuntematon asia, runot iloisesti matkaoppaiden välissä. Voi tietysti ajatella, että runot ovat tarpeen elämän matkalla. Mutta moinen konkretia, että runot ja matkaoppaat vierekkäin: mitä siitä seuraa? Lähtisin Roomaan Ezio Rubinellin Il genio della Luna mukanani ja oppaanani runo Cuore. Miksei? Rooman matkaoppaat, joita on jostain ihmeen syystä kertynyt hyllyyni kolme, olisivat nojatuolimatkoja vartan. Voisin suunnitella vihdoin käyväni Pastamuseossa tai kiipeäväni Pietarinkirkon portaat ylös ja katsella sieltä ikuista kaupunkia.
Tai Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä. No, sen huomaa hyllystäni, että kirjoittava kirjastoihminen kävi hyllyllään. Kirjat huutavat ironisesti uudesta järjestyksestään kalveten vuosia sitten järjestetyn kilpailun antologialla: Pitäiskö kiittää? Voisihan joskus tehdä sen, että kirjoittaisi runon oman kirjahyllyn kirjojen nimistä. Kadonnut symboli Tuulen tiellä. Maailmalla Tyyliä kaupunkikotiin. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Pitäiskö kiittää vai laittaa jalkaan Toiset kengät.
Piileekö järjestykseni taustalla ajatus, että jos sanat käyvät tarpeettomaksi, mihin sitten piilotetaan se mikä on rivien välissä. Jos Rooman opaskirjat käyvät tarpeettomiksi…Eivät varmasti käy. Runokirjat eivät ole tarpeettomia. Kuinka sitten perustelen moista epäjärjestystä? En yhtään mitenkään. Kirjat pitävät tuollaisesta ajattommudesta. Ja niin on syytä pitää minunkin.