Vierailin kerran kummallisessa maassa. Siellä tervehdittiin iltaisin hyvää aamua. Käteltiin omia ystäviä kiitokseksi jostain tehdystä hyvän ystävän teosta. Siellä laskettiin iltoja, jotta aamut alkaisivat aina erilaisina uudelleen. Se maa oli kirkkaan punainen väriltään, mutta ei sitä tarvinnut varoa. Ainoastaan silloin joutui katsomaan eteensä, kun tielle ladottiin mustia puita aidaksi. Niiden yli ei voinut kiivatä eikä ajaa. Ne varoittivat siitä, kuinka ystävyys ja kiiitollisuus voisivat kadota. Sellaista ei koskaan tapahtunut, sillä jokainen tuossa maassa asuessaan tiesi matkansa tarkoituksen. Tarkoitukselle ei riittänyt pelkkä hyväksyvä nyökkäys. Tarkoitus oli jotain suurempaa, ja jokainen tuon maan asukas tiesi sen löytävänsä. Siksi tuo maa oli lämmin ja ystävällinen.
Archives
MISSÄ?
Minun pieni rakkauteni laulaa Eurooppa 3
ja minä kävelen varjossa maanteiden halki
matkaan tietä ja kolmea kulmaa
jossain välissä syön eväsleipää
enkä muistanut sittenkään
missä osoitteessa eilen
sinä nukuit
minun ollessa tiellä joka johti
lopulliseen varjon sulkemiseen
näillä ei elä
jos ei halua, että pilvet peittävät
taivaan
kävelin hiljaa ja kuiskin metsiä lävitse
KATU
Ihminen ja onni. Ihminen ja suru. Ihminen ja ilo. On iso onni huomata, että on ystäviä jotka katsovat samalla tavalla kuin sinä elämänsä ihmisten katuja. Joskus ihmisyys on kuin kaupunki, ystävät katselevat kaduilla kulkevia ihmisiä, tuttaviaan, toisia ystäviään, perhettään. Joistakin halutaan kertoa enemmän, toisia halutaan suojella, monia ystäviä haluaa auttaa löytämään oma katu kaupungissa. Ja monia ystäviä haluaa pyytää auttamaan omassa kulkemisessa kadulla. Ihmiset risteilevät toistensa lomitse, hymyilevät väliin. Haluavat ostaa omenan tai kirjan tai kertoa toisille kadulla kulkeville eilisestä tai tästä hetkestä.
Ihmettelen itse miksi minä näen tämän kaupunkini kovin italialaisena. Ehkä siksi, että kaupunkini on kovin vilkas kaupunki, ehkä siksi kun italia on kielistä kaunein, ehkä siksi kun tykkään matkustaa. Olipa ystäviesi ja ihmisten elämä kaupunki, joki tai pelto. Mikä vain millaisena näet sen, pidä nähdystä hyvää huolta.
Tämä tuntui. Omalta;)
Kortin kuva Anita Polkutie. Positiivarit.
KAHVILA MABILLON
Joskus kauan sitten tuli eteeni kahvila, johon olin tutustunut lukemalla Satu (Mikan tytär) Waltarin Kahvila Mabillon. Kahvilaan törmäsin sattumalta Pariisissa. Jopa etsimättä ja hakematta ajatuksella: Kun olen siitä lukenut, tahdon sen myös löytää. Kaikki mielikuvani rapisivat kadulle tai eteeni kuin romahtanut korttitalo tai paketillinen sokeria. Katsoin yli 20 vuotta sitten tuota kahvilaa ja ajattelin samalla lukemaani kirjaa: Ei, eivät ne vain sovi yhteen. Se oli elävä kahvila, kuten kahvilat tapasivat Pariisissa olla kadehdittavasti jo silloin. Kahvila oli mielestäni aivan liian hieno, verrattuna millaiseksi sen kirjaa lukiessani ajattelin. Ajatuksisani kahvilassa olivat mustat seinät, hieman hämyinen valaistus ja mustat kiiltävät puutuolit. Vaan eivät sopineet mielikuva ja todellisuus sitten lainkaan yhteen keskenään.
Harmittavan ristiiriitainen tunne siitä vain tuli. Enkä ole löytänyt vieläkään sanaa kuvaamaan kirjan kahvilan ja katukahvilan välisiä eroavaisuuksia. Sitä vain huomaa määrittelemättömästi, kun ei se noin ole.
Miten minä nyt tähän päädyin? Usein tapaa ihmisen, johon yrittää liimata adjektiivi- tageja tai ajatuksia: Hän ei varmaan koskaan tee niin tai noin. Voi hyvänen aika: onneksi sitä on useimmiten ihan metsässä tuollaisten ajatustensa kanssa. Tutustumisessa kuulemma määräävät ensimmäiset kaksi minuuttia. Joskus on niin. Joskus ei, josta on ristiriitaisen hämmentynyt olo. Ja silloin ihmiseen tutustuminen vaatii ihmisiän. Onneksi. Ja sen tähden pidänkin tästä runosta:
”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”
Tommy Tabermann
Muistattehan äänestyksen täällä. Aikaa ensi sunnuntaihin 12.00 saakka.
PITÄISKÖ KIITTÄÄ?
Kirjastoihmisenä voisi, voisi ajatella kirjahyllyni kirjojen olevan järjestyksessä. Runoteokset omassa kohdassaan, tietokirjat omassa. Romaanit ja hakuteokset mukavasti käden ulottuvilla. Höpönpöpön. Eivät ole, eivätkä ole olleetkaan.
Mikään ei ole siellä missä sen tulisi olla. Aakkoset ovat hyllyssäni tuntematon asia, runot iloisesti matkaoppaiden välissä. Voi tietysti ajatella, että runot ovat tarpeen elämän matkalla. Mutta moinen konkretia, että runot ja matkaoppaat vierekkäin: mitä siitä seuraa? Lähtisin Roomaan Ezio Rubinellin Il genio della Luna mukanani ja oppaanani runo Cuore. Miksei? Rooman matkaoppaat, joita on jostain ihmeen syystä kertynyt hyllyyni kolme, olisivat nojatuolimatkoja vartan. Voisin suunnitella vihdoin käyväni Pastamuseossa tai kiipeäväni Pietarinkirkon portaat ylös ja katsella sieltä ikuista kaupunkia.
Tai Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä. No, sen huomaa hyllystäni, että kirjoittava kirjastoihminen kävi hyllyllään. Kirjat huutavat ironisesti uudesta järjestyksestään kalveten vuosia sitten järjestetyn kilpailun antologialla: Pitäiskö kiittää? Voisihan joskus tehdä sen, että kirjoittaisi runon oman kirjahyllyn kirjojen nimistä. Kadonnut symboli Tuulen tiellä. Maailmalla Tyyliä kaupunkikotiin. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Pitäiskö kiittää vai laittaa jalkaan Toiset kengät.
Piileekö järjestykseni taustalla ajatus, että jos sanat käyvät tarpeettomaksi, mihin sitten piilotetaan se mikä on rivien välissä. Jos Rooman opaskirjat käyvät tarpeettomiksi…Eivät varmasti käy. Runokirjat eivät ole tarpeettomia. Kuinka sitten perustelen moista epäjärjestystä? En yhtään mitenkään. Kirjat pitävät tuollaisesta ajattommudesta. Ja niin on syytä pitää minunkin.
MAAILMASSA
Pohjimmiltaan ei eri maiden välillä ole suurta eroa, sillä kaikkialla voi tavata samoa ihmisiä. He voivat olla erinäköisiä ja eri tavoin pukeutuneita, kenties eri tavoin kasvatettuja ja ajatella asioista eri tavalla: mutta pohjimmiltaan he ovat samoja. Kaikki ovat ihmisiä, jotka tahtovat että heitä rakastetaan, joilla on rakkauden nälkä.
Äiti Teresa
LÄHTÖRUUTU
(Kuva suurenee klikkaamalla)
”Aivan alussa, starttiviivalla, lähtöruudussa. Ehkä se on juuri alkanut koulu, uusi työ tai muu uusi vaihe elämässä. Vai onko lähtöruutusi kartta uuteen kaupunkiin? Lähtöruutuun saattaa joutua joskus myös palaamaan, joten ehkä omassa lähtöruudussasi oleminen tarkoittaakin pettymyksiä?”
Inspiroidu -blogin 121. haaste.
No, oma lähtöruutuni ei nyt ole minulle pettymys. Olen nyt tähän tyytyväinen, hyvilläni. Mutta siihen olen äärettömän pettynyt, kuinka surkea valokuvaaja olen. EN millään meinaa ymmärtää kamerastani yhtään mitään. En opi millään;) Uudestaan kurssilleko? En jaksaisi tänä syksynä. Hautaan pääni tyynyyn, menen piiloon. En osaa mitään…
MINNE MATKA?
Ystävät ovat ajatustemme ja tunteidemme lähdevettä. Joskus he pesevät koko maailmamme, sisäiset ikkunamme ovat sitten puhtaita, ja ystävät auttavat meitä näkemään yhä paremmin sitä mitä tahdomme (kiitos hänelle;-). Joskus he vain ottavat vastaan varsinaisen sarjan vesipisaroita, nenäliinat ovat tarpeellisia, ja kyyneleet haihtuvat.
Ihmetellä vain täytyy: lähdevesi ja suolainen kyynelten vesi vain joskus sattuvat sekoittumaan keskenään. Katse on samea ja piiloon verhoiltu. Olo on valkoinen, mutta ei puhdas kuten sateen jäljiltä vaan ikkunat muuttuvat likaisen pesemättömäksi, ja kelmeä valo tekee kaikesta kipeämpää, yhä.
Kuin katsoisi huurtuneeseen peiliin: yrittää pyyhkeellä puhdista höyryn pois, mutta pyyhe muuttuu kosteaksi eikä sitä voi edes antaa kenellekään. Ei nakata kehään eikä toiselle. Sen voi vai ripustaa naulaan ja toivoa, että joskus muistaisi itse laittaa pyyhkeen pesuun. Ja peilikuva on lähinnä hölmistynyt.
Lopetin kolme vuotta sitten erään kertomukseni alun näin: aiemmin olin niin varma, kuinka asiat tehdään. Nyt olen hajonnut kysymään suuntaa.
Luulen, että yhä enemmän tulen olemaan tässä. Kysymässä suuntaa. Odottamassa että jostain saisin kartan, mistä löytää tie sinne minne haluan (mikä se sitten onkaan) sen vievän. Mutta se kartta täytynee kyllä itse piirtää. Siinä on paljon vuoria, yksi metsä (metsät ovat vain metsiä) pari karhua ja juurakoita. Yksi keiju ilveilemässä minkä ehtii, yksi pieni metsämaahinen keppostelemassa jaloillaan. Yksi menninkäisen hymyilevä katse. Ja minä voin vain katsella. Kysyä?
Minne ihmeeseen minä olen menossa?
HELSINKIIN, VAAN EI POLTETTUJA SILTOJA
En voi olla laittamatta tätä linkkiä nyt tänne sivuilleni: Ateria, jonka tarjosin jokin aika sitten. Miksikö nyt sivuilleni? Sen tähden, että käännettyjen siltojen, lepäämättömien tuntien ja huolten vuoksi halusin tänne jotain itseä ylläpitävää. Ja sen tähden, että jos moni asia olisi toisin, olisin nyt hyvää matkaa menossa katsomaan Suomenlinnaan Ryhmäteatterin esitystä Cyrano de Bergerac. Olen nähnyt käsikirjoituksesta ainakin kolme eri versiota, eräs elokuva oli likipitäen paras, mutta ohjaajaa en muista. Vaan kun en mene. Mutta elokuussa yritän. Ja aina kun käyn Tuuren Jotain muuta kuin elämää -blogissa haluan Helsinkiin. Olisin varmaan tämän päivän kiertänyt ennalta selvitetyt askarteluliikkeet, ja huomenna Akateeminen kirjakauppa, myös Suomalainen kirjakauppa. Minä pidän jopa Wulffin miljööstä. Ja Fish Market, ja Tuuren esittelemä sushi -ravintola. Ja kirpparit ja tutut kahvilat. Kaikki muut tärkeät paikat. Espan tuulessa on jotain niin lämmintä muistoa. Ja mitä minä nyt teen: selaan epätoivoisesti talven aikana tallennettuja elokuvia, ja yritän tyytyä niiden katseluun. Mutta silti, turvallisempi on nyt näin. Helsinki pysyy, mutta minä en aio levätä ikiaikaisesti. Ja nyt loppuu tämä valitus. Kiitos teille!