Myrsky puhaltaa lävitse sielun.
Otan vastaan viheltävät varjot.
Puolet ajastani elän mustaa tarua,
totuutta joka läpäisee kasvoni.
En uskalla enää sanoa,
sillä valta sanoihini,
se on jollakin toisella,
jota pelkään ja vihaan.
Olen vieras haavoissani.
Parannan ne tuhannella
kosketuksella, haaveella.
Vain minun omillani.
Ja kuitenkin keskenkasvuisen
läsnäolo vaatii jatkamaan.
Runotorstai haastaa kirjoittamaan hulluudesta.
Astun lempeään iltaan
hiljaa ja piilotan odotetut hetket
toisilta. Astun katuja pitkin, joita ennenkin
kuljin, joita nimesin omien maailmojeni kartoissa
keltaisiksi lehdiksi ja vihreäksi vajaksi.
Olin niin tummaan usvaan sekoitettu
vaiennut on laulujen tuttu melankolia
osaisinpa piirtää sinut nyt.
Ja tietäisin paljon.
Miksi niin monta alakuloista tuntia
kun minä katsoin vihdoin ikkunasta ulos
en saa unta, en voi lukea mitään
kun tiedän että luet minun sanani niin
kovin eri tavalla vaikka kirjoitin kaiken
kuin äidinkielen tunneilla olisin oppinut
jos olisin seurannut opetusta.
Silloinkin katsoin ikkunasta ulos
näin korkeat männyt, liikenteen
melu vaimeni. Ja minä vain ajattelin sinua.
”Tällä kertaa haasteena on tekstilaina, joka on poimittu Merja Otavan alun perin vuonna 1959 ilmestyneen, omana aikanaan erittäin suositun nuortenkirjan Priskan alusta. Kirjoittakaa runo tekstinäytteen herättämien ajatusten pohjalta. Valokuvatorstaissa kuvataan saman haasteen innoittamana. Muistakaa teoksen lähdeviite, jos lainaatte tekstiä omassa blogissanne.
”Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen.” Merja Otava, Priska(1959; WSOY 2001 : 5.)”
Runoani en ajatellut haasteeseen vastaukseksi, mutta kun jostain syystä ajatukset luokkahuoneeseen veivät, kun tuon runon tänään tein. Siispä tänne näin.
Minun pieni rakkauteni laulaa Eurooppa 3
ja minä kävelen varjossa maanteiden halki
matkaan tietä ja kolmea kulmaa
jossain välissä syön eväsleipää
enkä muistanut sittenkään
missä osoitteessa eilen
sinä nukuit
minun ollessa tiellä joka johti
lopulliseen varjon sulkemiseen
näillä ei elä
jos ei halua, että pilvet peittävät
taivaan
kävelin hiljaa ja kuiskin metsiä lävitse
Tässä viime aikoina, menneen syksyn tuhatkerroksisen väsymykseni jälkeen, olen pohtinut symboleita. Symbolit ovat joskus käsityskyvyn yläpuolella. Yksi on usein yksi, mutta usein jotain muuta. Minä pidän enemmän siitä ”jotain muuta.” Yksi on yksin niin ehdoton.
Lasten piirustuksissa on usein aurinko. Johtuuko se siitä, että se auttaa näkemään. Peittää möröt ja pelot vuoteen alle. Tai elämä on vain lapsena noin kirkasta. Ehkä se tarkoittaa myös olemassaoloa? Muistatteko laulun: saahan aurinko olla, saanhan olla minäkin. Minä pidän siitä, tai pidin. Nyt en ole kuullut vuosikausiin.
Sanotaan lintujen tuovan kuoleman. Sanotaan uuden oven aukeavan kun entinen sulkeutuu. Ihmismielen kerrostuneisuus kätkee enemmän kuin todellisuudesta tiedämme. Silloin aurinko on liikaa. Kerrostumiin kannattaa tuoda valaistusta himmeällä liekillä: mikään ei erotu liikaa, kaikki on sopivan harmaata kunnes kerros on peitetty niin tutuilla esineillä, että valoa kannataa lisätä. On sittenkin turvallista.
Minkä haluaa peittää, mitä haluaa tuoda esiin. Itselle kuluneet ja käyttökelvottomiksi osoittautuneet valot tai huonekalut, ei niitä kannata laittaa kierrätykseen. Mutta jos on onnistunut ummehtuneen ja vanhan muokkaamaan ja suunnittelemaan uudemmaksi kantamalla sisään avoimia ovia tai tuomaan tuliaisina naurun tyrskähdyksiä: silloin voi hiukan hymyillä.
Vahvuus ja vajaat peilit veivät sen mitä oli,
ja itselle jäi koottavaksi nurkasta postikortteja matkalta Tukholmaan
kun musiikki katosi lumipenkkojen alle
kun käsketään näyttää mitä on
saa kerätä myöhään varoen ja ahnaasti rakastamalla kalliita hetkiä.
Kasvattaa niitä kuin särkevä kivi peilikuvia.
Pelkäen rikkovansa yhä uutta toivoa
pelkäen rikkovansa sen mikä läpi vihreyden alkaa aina kasvaa.
*************************************
Runotorstain 185. haaste: Ahneus
voisinpa kirjoittaa vaaleisiin varjoihin
niiden kahdentuessa puoliyöllä
omat maailmanterveiseni
tulessa polttaa kolme kirjettä
ja kolkkojen metsien vetiset varjot
maailman palaessa yhä uudelleen
ei siihen mistä lähti matkalleen
vaan vienojen kutsujen allekirjoituksiin
tervetulleiden käsien rentoihin halauksiin
kuinka katsovat käsiesi liikkeet
minun katseeni autiutta
olen piirtänyt kerroksien varjot
katseellani joka kosketti naurua
hiljaisten kyynelten lämmittäessä
omaa katuani
*********************************
Runotorstai haastaa kirjoittamaan 182. seuraavasta: mahdoton paikka
Ajelin tänään kyliltä kotia kohden. Usein minulla on autossa radio auki, olen koukussa PäläPälään ja Jokisen Ileen. No, Novasta soi CCR:n kappale, jonka en tiennyt olevan CCR:n, mutta kappaleen olin todella kuullut usein. Enkä nyt tietenkään muista sen nimeä. Ja olin unohtaa koko asian miltei samantien. Kunnes ajattelin, että kuinka paljon päivässä menee tuosta noin vain ohi, Fläp-Fläp, kun Unohduksen Perhoset väpättävät ohitsemme niin paljon sanoja ja musiikkia ja tuttuja asioita, joita emme huomaa tai emme ehdi huomata. Varsinkin tutut jutut saavat aikaan Fläp-Fläpin.
Jos todella keskittyisimme siihen mitä kuulemme, ja siihen mitä sanotaan ja vielä siihenkin mitä tarkoitetaan, ehtisimmekö me ihmisparat vajavaisine korvinemme ja käsityskykyinemme todella tietää mistä on kysymys. Ei Fläp-Fläp vaan ymmärrän. Ei fläp-fläp, vaan kuuntelen. EI, fläp-fläp vaan minä todella tahdon tietää mitä sinulle kuuluu.
No, ovat perhosetkin kauniita: eritoten Sitruunaperhoset ja Suruvaipat. Ja muumeissa joku, Muumipeikkoko, oli sitä mieltä että kesän ensimmäisen perhosen väri kertoo onko tulossa iloinen vai tavallinen kesä. Jotenkin niin se meni.
Joskus fläp-fläp. Voimavarojemme mukaan.
Annu viimeisteli valokuvakansiotaan. Hän oli laittanut ensimmäiseen kolmannekseen kuvat, joita hän vierasti. Hän ei halunnut alkaa katsoa tarinaansa uudelleen ja uudelleen alusta. Siispä hän kuvitti albuminsa alun kymmenkunta sivua mustalla ja valkoisella, välittämättä siitä, että musta-valkoinen ajattelu ei kanna hedelmää vuosiksi eteenpäin vaan saa kaiken olemaan vihreää, punaista. Nuo neljä värisuoraa punaisesta vihreään ja mustasta valkoiseen riittivät. Ristiksi asti.
Entä kansion keskikohta? Pimeän rajamailla, tähtien yleisönä, niin että Annu luuli että kuu ja aurinko ovat vaihtaneet vuoroaan. Valoisinta oli siten yöllä, koska hän ei nähnyt ja suurimmaksi osaksi sen tähden että hän ei halunnut nähdä mitään. Hän sai olla pimeässä. Yöt olivat pimeitä, Annun maailma oli yhtä pimeä. Siten mikään ei koskenut niin paljon, sillä ei ollut valoja joihin verrata. Ei aurinkoa kirkumassa ajatuksissa. Hän halusi kuitenkin kertoa tähdet ja kuun, hän halusi kertoa auringonlaskut ja nousut niin moneen kertaan, että hän itsekin uskoisi niihin.
Kuinka sittenkin kaikki olisi kohdallaan. Kun viimeiseen kymmeneen sivuun mahtuisi tuhatvuotinen lehti, kuinka viimeiseen saataisiin kerrottua tulevaisuuden haparoivat kurkistukset tähän hetkeen. Tulevaisuudesta saapuu harvoin mitään todellista. Mutta tänään voi tehdä tulevaisuutta lähemmäksi meren kosketusta, tehdä lähemmäksi aaltojen käyntiä rantahietikolla. Koskettaa. Tulevaisuus. Tule. Vain.
Kulutuskeskus Koulutuskeskus = Aikuisten oppilaitos, jossa vanhentuneesta koulutuksesta ja vuosien ammattikokemuksesta kulutetaan pois vanha tieto ja liimataan päälle uutta.
Akatuksiaan Ajatuksiaan (miten minä tällaisen virheen olen päästänyt sormistani;)
Täiden Töiden = Pitkän työviikon tai työuran jälkeen voi viisipiikkisestä täikammasta ottaa käyttöön peukalot ja pyöritellä vain niitä.
Työkakut Työkalut = Vanginvartijan työaika, joka menee hänen tehdessään kierrosta avainnipun kanssa.
Päiväkirjastoistani Päiväkirjoistani = Päiväunista Pöytälaatikkoon
Runokoelma Runokokoelma = HAjatelma eli yritelmä runokirjasta, jonka aloitteleva kirjoittaa työntää yhä useammin syrjään voidakseen kirjoittaa tällaisia jätehöpötyksiä.