Astun lempeään iltaan
hiljaa ja piilotan odotetut hetket
toisilta. Astun katuja pitkin, joita ennenkin
kuljin, joita nimesin omien maailmojeni kartoissa
keltaisiksi lehdiksi ja vihreäksi vajaksi.
Olin niin tummaan usvaan sekoitettu
vaiennut on laulujen tuttu melankolia
osaisinpa piirtää sinut nyt.
Ja tietäisin paljon.
Miksi niin monta alakuloista tuntia
kun minä katsoin vihdoin ikkunasta ulos
en saa unta, en voi lukea mitään
kun tiedän että luet minun sanani niin
kovin eri tavalla vaikka kirjoitin kaiken
kuin äidinkielen tunneilla olisin oppinut
jos olisin seurannut opetusta.
Silloinkin katsoin ikkunasta ulos
näin korkeat männyt, liikenteen
melu vaimeni. Ja minä vain ajattelin sinua.
”Tällä kertaa haasteena on tekstilaina, joka on poimittu Merja Otavan alun perin vuonna 1959 ilmestyneen, omana aikanaan erittäin suositun nuortenkirjan Priskan alusta. Kirjoittakaa runo tekstinäytteen herättämien ajatusten pohjalta. Valokuvatorstaissa kuvataan saman haasteen innoittamana. Muistakaa teoksen lähdeviite, jos lainaatte tekstiä omassa blogissanne.
”Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen.” Merja Otava, Priska(1959; WSOY 2001 : 5.)”
Runoani en ajatellut haasteeseen vastaukseksi, mutta kun jostain syystä ajatukset luokkahuoneeseen veivät, kun tuon runon tänään tein. Siispä tänne näin.
Minä mietin kuinka sinä käytät muskottipähkinää
ja mittaan meidän välistä matkaa spaghettipätkissä
mietin kuinka tapasimme arjen kantaessa eteemme
pienet välimatkat ja pesen puhtaaksi omenat ja sitruunatkin
mietin kohtaamistamme toisen astuessa sisään
toisen lähtiessä ulos ja rakastan tässä matkalla
rosmariinia ja enkä voisi olla sanomatta jälleen liikaa
jos tapaamme
sille ajalle oli monta tuttua esimerkkiä
mitä meidän kuului tehdä, esimerkkiä kaikelle
emmekä löytäneet koskaan omaa
tapaamme lähentyä toisten kanssa
kuuntelimme, ajattelimme
Oletko tiennyt kuinka hiljaa olet?
et koskaan sanonut minulle mitään toisten kuullen
olimme niin erossa toisistamme
että meidät nähtiin aina yhdessä
vahvoina toisistamme
Olisitpa uskaltanut sanoa mitä mieltä olit!
Olisin tuntenut sinut enemmän sanoina ja tunteita
en sen mukaan mitä pitää sanoa
kun kysyn mitä sinulle kuuluu
en halua tietää mitä kuuluu sanoa
minä haluan tietää sanasi
ne kaikki mihin järjestykseen ne
asetat
missä on ensimmäinen alku
ja ajatuksen jälkeen tulee kaikki muu
Kunpa olisit. Ja silti tietää että sinulle on mahdotonta
kertoa omin sanoin.
yhdessäolomme päätyi lopulta siihen
että yhteisen matkan jälkeen
jouduin sinut kuvittelemaan
piirsin viivan sinun eteesi
laskeudu ja lue, kerro
mitä vain että tiedän sinä olet jossain
hyvässä kohdassa emme ehkä enää tapaa
mutta pidän siitä millaisia sanoja minulle jätit
otan mukaani hymysi sen sinulta sain
niin paljon muistan, niin paljon mietin
niin paljon pelkäsin
Muista vain että kerran pidin sinut mukanani
sen ajan halusin sulkea lukita kirjoittaa
olisitko tiennyt kuinka paljon sanoja minulle annoit
nyt haluan kertoa ne jokaiselle
kiitos
Annu heräsi. Aamu oli jo näyttänyt parhaat puolensa. Tänään voisin tehdä maalaukseni valmiiksi, Annu tuumi. Hän oli tehnyt samasta kuvasta jo monta maalausta. Tai oikeammin se oli kopioimista. Hän yritti tehdä samanlaisen kuin hänen kalenterissaan oleva kuva.
Kuva hiipui Annun ajatuksiin aamulla. Kuvan puro solisi. Sen koivut odottivat viheriöimistään, veden violetinsini kisaili kilpaa keväisten orvokkien rinnalla. Annu tuumi orvokkien olevan kauneimpia kukkia, vaikka piti Annu kyllä valkoisista tulppaaneistakin. Mutta kevät, se halusi rinnalleen orvokit. Jostain syystä Annu oli hieman harmistunut. Ei, ei mitään kovin, tai no sittenkin. Kyllä Annu oli suuttunut ihan todella. Miksi orvokillakin on kasvot, vaan ei sinulla joka elät kanssani. Hän olisi halunnut maalata kasvot orvokkiin, siten että hän olisi todella pitänyt niistä. Nämä kasvot vain eivät taipuneet siihen mihin Annu olisi halunnut niiden taipuvan. Kasvot olivat ilmeettömät, suu sanoi ja kädet tekivät tekoja, joita kukaan ei olisi halunnut omiin kasvoihinsa. Surun juonteita, ikävän harmaita unia, kyyneleitä. Ja pahinta eli pelkoa ja epäluottamusta toisiin.
Ja se jota Annu lopulta vihasi, oli hänen maalauksensa. Kopio, jota hän toisti kasvoillaan. Aina samat aamut, aina samat kerrotut sanat. Annu, hän olisi halunnut maalata ihan eri tavalla. Ehkä pesen kankaan ensin, ehkä sitten osaan maalata siihen oman kuvani. Ja niin Annu teki. Vihreää oli vielä liikaa. Pesen uuden kankaan ja laveeraan maalauksen siniseksi. Ja se oli Annun oma väri, sinisen eri sävyt orvokista puroon, taivaasta tummaan sinisamettiin.
Syntyneet luopumisen vuonna, kuolleet kun oli kasvun aika.
Kahta en ymmärrä. Mopon sytytys ja naisen mieli.
Tämän kultaa ja kunniaa niittäneen maailmankansalaisen elämä on ollut naisten elämän kuvaajana mestari vailla vertaa. Kuinka tämä lohdutus on ollut tukena miehille vuosikaudet, ja antanut heille olemassaolollaan sellaiset mahdollisuudet helppoon elämään, jota naiset katsovat karsaasti. Tämän muistopuheen myötä haluan haudata mopot ja ymmärtämättömyyden ydinjätteen miljooniksi vuosiksi, ja kun jäte joskus löydetään, on kielemme ja puheemme toivottavasti kehittyneet sellaisiksi, että voimme todella turvallisin mielin, miehet ja naiset, tämän kliseen unohtaa. Mutta toivottavasti tämä ei vie pois meiltä naisilta selittämisen ihanuutta;) ja miehiltä sitä mahdollisuutta, että en minä tuota vaimoa ymmärrä, mutta rakastan kumminkin;)
Saattoväkeä pyydetään osallistumaan yhteiseen muistotilaisuuteen, joka tulkataan kahdelle sukupuolelle.
Tunneasiat on tunneasioita.
Kuinka oletkaan antanut mahdollisuuden unohtaa ihmisen elämässä niin tärkeitä asioita, kuin rakkauden ja vihan, pettymyksen ja surun, ilon ja onnen. Näitä me kaikki tavoittelemme, ja kun niitä kohtaamme, lakaisemme ne helpottunein mielin tunnesäilöön. Ei edes omaamme, vaan toisten. Älköön kukaan tuota säilöä aukaisko, se vain tekee toiselle vaikeaksi elämän. Silloin ei voi enää suhtautua, vaan on elettävä. Ja kun niitä on tarpeeksi säilönyt, katkeruus ja kateuden vihreys ovat saaneet hyvän kasvualustan.
Saattoväkeä pyydetään saapumaan kellariin tyhjentämään vihreät ja katkerat juuret. Tunnemaailman värejä on löydettävissä hymyn ja vastaanottavaisuuden kanssa toisille kerrottaviksi.
Älä myönnä omaa keskeneräisyyttäsi
Kuinka kätevää on antaa toiselle mahdollisuus itsesyytöksiin ja mahdollisuuteen kääriytyä monelle mutkalle, vain jotta itse saisi olla tuhannen tähden täydellinen. Silloin sinua odottaa helppo elämä, voit lakaista roskat toisen eteen ja kysyä: mitä sille roskalle sitten pitäisi tehdä? Ja aivan viattomuuttaan, eikö niin, kun ei todella ymmärrä, että roskan voisi ottaa pois myös omasta silmästä.
Saattoväkeä pyydetään siivoustalkoisiin. Kirkkaita silmälaseja mukaan.
(Suonette anteeksi, että tällaisen hautausmaan elämän tänne toin. Mutta kun en halua olla säilö.)
Itseään ei voi sittenkään selittää,
selättää vain toisen, ja jos ei halua uskaltaa,
on pidettävä kädet järjestyksessä,
kun mieluummin vaeltelisivat ympärillään,
puristaa kädet tuoliin kiinni,
ja kun on liian myöhäistä tai ei voi enää mitään
antaa käsille luvan piirtää laajat kaaret
piirtää maan kaaret ja taivaan sulautuminen toisiinsa ikuisuudeksi
Siitä voi syntyä vankila tai hauta joka tekee katseen lasiksi,
unelmaksi, ja kun kääntää katseen oikealle
huomaa kaarevan maan lähellä, vielä liian lähellä siinä
Siitä voi syntyä tuhat sulautumista
ikuisuus katkeaa välillä ja alkaa uudelleen.
ja kädet tanssivat ja vaeltavat tuhansissa tähdissä
laskeutuvat maan pinnalle
eivätkä enää kanna kiviä piilosta
Olisiko oikein sanoa, että ne kerrostumat joita asuimme,
olivat vääriä osoitteita.
Niissä kerrostumissa ei kukaan käynyt,
ei kukaan tuntenut niiden välille puhkaistuja, katettuja salakäytäviä,
ja niiden soihdut, jotka kauan palaessa polttaisivat käytävät hiillokseksi,
mustaksi seinäksi, jossa hiili ei ole ikuista, olivat kirkkaat pienet tähdet.
Kerrostumissa ei ollut kukaan käynyt, vain me,
ja tunsimme me niin hyvin, että jokainen risteyskohta tiesi
seuraavan käännöksensä asteen,
risteyksiä ja käytäviä kulkiessamme tunsimme tien olevan suora, oikea.
Mutta niin turvallisen.