Minä mietin kuinka sinä käytät muskottipähkinää
ja mittaan meidän välistä matkaa spaghettipätkissä
mietin kuinka tapasimme arjen kantaessa eteemme
pienet välimatkat ja pesen puhtaaksi omenat ja sitruunatkin
mietin kohtaamistamme toisen astuessa sisään
toisen lähtiessä ulos ja rakastan tässä matkalla
rosmariinia ja enkä voisi olla sanomatta jälleen liikaa
jos tapaamme
Joskus erilaiset päivät päättyvät siihen, että ajattelee tehtyä päätöstä tai elettyä kokemusta sellaisinaan niin aitoina ja vilpittöminä silmiensä edestä juoksevina, että niihin voisi miltei tarttua kiinni. Ajatukset ovat niin konkreettisia, ja ikään kuin hapuilee käsillään yrittäen koskea niihin, kuten lapsena leikki sormilla tuiki, tuiki tähtönen –laulun sanojen mukana. Avattiin ja suljettiin kämmentä, koukistettiin sormia. Yritettiin saada tähti pysymään suljetussa nyrkissä. Ja aina kun nyrkin aukaisi, lähti se lauluun uudelleen ja uudelleen mukaan tuikkimaan ja vilkuttamaan. Nyrkki kiinni ajatus itsellä. Nyrkki auki, ja kaikki näkevät ajatuksen.
Tuollaista kiinni ja auki -ajatusta voisi leikkiä loputtomiin. Loputtomat ajatukset, jotka usein liittyvät tapahtumiin, vuosia sitten eletteyihin asioihin, ne ovat kuin pieniä tähtiä. Kirkuvia kirkkaudessaan , sammuneita tunteiltaan. Nämä ominaisuudet tekevät niistä loputtomia, välähdyksenkaltaisia hetkiä. Ne vilisevät ajatusten läpi kuten luistelija sulavasti vuosia harjoiteltuaan musiikin ja liikkeen yhdistämistä toistuviksi kuvioiksi jään liukkaalle pinnalle. Kuviot toistuvat, viiltävät jäätä ja saavat sen vuotamaan.
Kun itkee tätä hetkeä, itkee kaiken loppuneen loputtomuutta.
”Voiko kukaan muu itkeä sillä tavoin? Ei vanha nainen. Vanhuuden kyyneleet voivat olla surkeita, ne voivat olla viheliäisiä, ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Mutta ne tietävät ettei oikeutta voi pyytää, ne ovat oppineet liikaa, niissä ei ole sitä pohjattomuutta kuin tulvivassa veressä. Pieni lapsi voi itkeä niin kuin koko maailmankaikkeuden onneton yksinäisyys koskisi vain sitä – tärkeintä naisen itkussa ei ole tuska, ei, vaan vääryden hyväksymisen lopullisuus. Näin oli ennen, on nyt ja tulee aina olemaan, sanovat nuo kyyneliä valuvat suljetut silmät, niin sanoo huojuva vartalo, murhe. Murhe, niin sitä se on, suremista. ”
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (ss. 172-173)
Tämä viidentoista vuoden ajalta tuttu sanonta saa iloisen mielen virtaamaan. Se poistaa surut ja murheet siitä, kuinka elämänsä voisi tehdä paremmaksi suruista ja murheista huolimatta. Kaikki on niin tutun turvallista tietäessään että mitään ei ole millekään tehtävissä. Kahden murheen poistuessa takaovesta, tulee kaksi lisää, mutta ei taatusti ole mitään uutta auringon alla, joten samat murheet pyörivät kuin kulunut vinyyli lautasella neulan rahistessa aina vain lujemmin, ja levyn kuluessa aina vain enemmän.
Uutta levyä on turha laittaa soimaan, kun yleisön kaiku kuuluttaa: älä nyt sitä mieti ja laivojakin kaatuu. Ja ei sun tarvi siitä murhettua. Kaikki on niin tutun turvallista.
Tämän juhlapuheen myötä haluan nostaa suruliputuksen näille viidelletoista vuodelle. Tämän juhlapuheen myötä murheet uudistuvat, ja koko elämä herää eloon. Vakio on se, että voit muuttaa omaa elämääsi, vain toisten tapaan elää ei ole lupa koskea. Mutta ihmetellä aina voi.