Archives

MITEN?

helmi16

Tänään puhuin tuntemattomalle. Tänään autoin erästä nuorta. Tänään olin lukupiirissä. Tänään minua kohtaan osoitettiin kiinnostusta. Tänään olin oma itseni.

Miksi ihmeessä  tunnen itseni surkimukseksi ja avuttomaksi. Nyt. Taitamattomaksi hoitamaan asioita kuten kuuluisi. Avuttomaksi tässä maailmassa, jossa on niin paljon kysymysmerkkejä, ja pisteitä heitetään eteen aivan liian aikaisin. Miksi minä tunnen itseni  niin pieneksi? Tämä maailma on musertava. Välillä myös jotain muuta. Kaunista lumimaata. Korkeaa taivasta. Outoja sattumuksia tai johdatusta. Miten minä tähän kaikkeen suhtaudun?

EI TÄNÄÄN TÄTÄ ENEMMÄN

helmi8

Kirjoitanko siitä millaista musiikkia kuuntelen? Vai kuinka on mukava on vain kävellä, käydä salilla, neuloa vuosien tauon  jälkeen. Tavata ystäviä?  Vai kerronko, että tänne blogiin ei tunnu syntyvän juuri mitään uutta, koska yksi kirjoitustyö on kesken. Vai olisiko peruste blogijulkaisujen vähäisyydelle yksinkertaisesti seuraavat kirjojen alkusanat:

” Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Leo Tolstoi

Ihminen kasva,
ihminen vanhene
nii yhtäkkiste.

Kaik jää taa,
hiukan tärrä mennesäs
ko junast purotettu
markkinpallo

Heli Laaksonen

”The first foundation of friendship is not the power of conferring benefits, but the equality with which they are received, and maybe returned.”

Funius

Mitä tänään muuta, kun tämäkin tiistai on ollut koko päivän minulle sunnuntai;) sen paremman puolensa näyttävä sunnuntai;)

MUISTATHAN?

helmi6

piirsin viivan sinun eteesi
laskeudu ja lue, kerro
mitä vain että tiedän sinä olet jossain
hyvässä kohdassa emme ehkä enää tapaa
mutta pidän siitä millaisia sanoja minulle jätit
otan mukaani hymysi sen sinulta sain
niin paljon muistan, niin paljon mietin
niin paljon pelkäsin

Muista vain että kerran pidin sinut mukanani
sen ajan halusin sulkea lukita kirjoittaa
olisitko tiennyt kuinka paljon sanoja minulle annoit
nyt haluan kertoa ne jokaiselle

kiitos

ANNU JA ORVOKIT

tammi18

Annu heräsi. Aamu oli jo näyttänyt parhaat puolensa. Tänään voisin tehdä maalaukseni valmiiksi, Annu tuumi. Hän oli tehnyt samasta kuvasta jo monta maalausta. Tai oikeammin se oli kopioimista. Hän yritti tehdä samanlaisen kuin hänen kalenterissaan oleva kuva.

Kuva hiipui Annun ajatuksiin aamulla. Kuvan puro solisi. Sen koivut odottivat viheriöimistään, veden violetinsini kisaili kilpaa keväisten orvokkien rinnalla. Annu tuumi orvokkien olevan kauneimpia kukkia, vaikka piti Annu kyllä valkoisista tulppaaneistakin. Mutta kevät, se halusi rinnalleen orvokit. Jostain syystä Annu oli hieman harmistunut. Ei, ei mitään kovin, tai no sittenkin. Kyllä Annu oli suuttunut ihan todella. Miksi orvokillakin on kasvot, vaan ei sinulla joka elät kanssani. Hän olisi halunnut maalata kasvot orvokkiin, siten että hän olisi todella pitänyt niistä. Nämä kasvot vain eivät taipuneet siihen mihin Annu olisi halunnut niiden taipuvan. Kasvot olivat ilmeettömät, suu sanoi ja kädet tekivät tekoja, joita kukaan ei olisi halunnut omiin kasvoihinsa. Surun juonteita, ikävän harmaita unia, kyyneleitä. Ja pahinta eli pelkoa ja epäluottamusta toisiin.

Ja se jota Annu lopulta vihasi, oli hänen maalauksensa. Kopio, jota hän toisti kasvoillaan. Aina samat aamut, aina samat kerrotut sanat. Annu, hän olisi halunnut maalata ihan eri tavalla. Ehkä pesen kankaan ensin, ehkä sitten osaan maalata siihen oman kuvani. Ja niin Annu teki. Vihreää oli vielä liikaa. Pesen uuden kankaan ja laveeraan maalauksen siniseksi. Ja se oli Annun oma väri, sinisen eri sävyt orvokista puroon, taivaasta tummaan sinisamettiin.

UUDEN VUODEN TYHJYYS

tammi1

Aamulla ajatuksissani erikoinen otus, Salamanteri,  kävi vilkkaasti tämän vuoden kalenteriini kiinni. Suorastaan tarrautui, selasi kiireen vilkkaa jokaisen viikon ja kuukauden  lävitse. Ja huomautti mokoma räikeän värikkäästi vielä, että eihän täällä ole yhtään mitään. Kalenterissani. On vain avoimia kellonaikoja, joista voisi ne sovittua pujahtaa ystävyyden maailmaan tai luomaan uutta tekstiä tai vain varata ajan itselle.

Salamanteri loi pelottavan ammottavuuden tälle vuodelle. Vuosi pitäisi elää, mennä eteenpäin. Ja niinpä päätin heti  rajata elämäni lähimpään mahdolliseen sovitukseen: elän ensin vain tammikuun.  Kyllä ne loput 11 kuukautta tulevat sieltä joko Salamanterin häntänä tai huomaamattani.

Vuoden sovittelu uusien ja aiempaa parempien aikojen parissa  lohduttaa minua. Kun mennyttä vuotta voi selata taaksepäin kiitollisena niistä uskomattoman ihanista ihmisistä joihin olen tutustunut, ammottaa uusi vuosi tyhjyyttä täynnä. Olen jälleen alussa. Jälleen kalenteri tyhjänä. Ajoista. Uusista mahdollisuuksistani. Ja se on oikeastaan aika mukavaa.

MIKSI KIRJOITTAA?

joulu26

Minulta kysyttiin kerran minkä tähden kirjoitan. Tämä ei ollut sellaisen ihmisen kysymys, joka ei kirjoita, eikä ymmärrä kirjallisuutta. Tämän kysymyksen teki yksi kirjoittava ystäväni. Ymmärsin hänen sen haluavan tietää. Eikä minulla ollut  seuraavaa todempaa vastausta: Kirjoitan luodakseni maailmaan jotain kaunista. Jos askartelen haluan maailmaan jotain kaunista. Kun kirjoitan haluan elämääni jotain kaunista.

Se riittäköön vastaukseksi Valolle ja Tuulelle.

VALOON JA TUULEEN

joulu26

Minä rakastan tätä runoteosta! Ajatelkaa vaikka seuraavia runoja:

ALASTOMUUS

Alastomana, aseettomana, kaiken melun keskellä
hän kuuli hiljaisuuden nousevan sisällään.
Hän näki rauhallisen muurahaisen
ryömimässä vääntyneillä jaloillaan pitkin seinää,
kuin suurennetun ja suuripäisen.
Se oli päässyt jo pitkälle matkalla ei minnekään.
Silloin hän muisti pienen pumpulilla  lastatun veneen.
Sen alaston soutaja antoi airojen pudota, istui paikallaan
liikkumatta
ja nousi suurella liitävällä pilvellä ylemmäs ja ylemmäs. Ehkä
hän huomasi, että  häntä tarkkailtiin. Hänen koko olemuksensa
hehkui peiteltyä tyytyväisyyttä. Edellisenä iltana
hän oli aivan sattumalta kylpenyt ja leikannut kyntensä.

*************************************’

Jos valehtelinkin,
en halunnut huiputtaa sinua,
vaan suojella sinua varjoltasi.

***********************************

Vielä nytkin voi toisinaan
avata maailman
pienen pienellä apilalla.

PAPERINEN VAI E-KIRJA?

joulu19

Anteeksi, olen viiveellä tässä asiassa. Uuvahdin kantamaan paperinkierrätykseen Kalevaa. Ja perjantaina sitten soitin lehteen, ja sain kahdeksi viikoksi kokeiltavaksi näköislehden.Tänään kun kokeilin Kalevan näköispainosta siis toista päivää, muistin että tässähän voin yhdistää kaksi asiaa, äänestyksen läpikäymisen ja näköislehden lukukokemukseni.

Ja huomasin löytäväni Kalevasta helpommin itseäni kiinnostavia asioita. Lehdessä on hakuvalikko, josta voin etsiä mielenkiintoisten ihmisten kirjoittamia juttuja. Jokaisen jutun saa suurennettua näytön kokoiseksi. Hienoa, tämä sopii minulle.

Niinpä vaivihkaa, voisin ajatella, että saattaisin pitää E-kirjastakin. Mutta alkuun vain paperisen rinnalla. Jos olisin äänestänyt, olisin valinnut saman minkä moni teistä äänestäjistä valitsi. Kuusi äänestäjää valitsi vaihtoehdon ”E-Kirja ja paperinen kirja”. Viisi äänestäjää valitsi itselleen sopivimmaksi vaihtoehdoksi paperisen kirjan. Kukaan ei valinnut pelkkää E-kirjaa. Äänestäjiä oli siis yksitoista.

Paperisesta kirjasta äänestäjien kertomaa: mieluusti käytetiin ilmauksia hipelöidä tai tunnustella kirjaa. Kirjahyllyn katselusta myöskin pidettiin. Paperiset kirjat antavat paitsi muistiinjääviä lukukokemuksia, myös esteettisiä kokemuksia. Kirjat ovat ystäviä.

E-kirjat saivat miettimään kuinka se vaikuttaa ihmiseen pitkällä aikavälillä. Hienosti pohdittiin myös sitä toisiko e-kirjan lukeminen lukulaitteesta samanlaisia kokemuksia kuin paperisen kirjan lukeminen. Tämä jää jokaisen kokeilemisen varaan.

Tuure pohtii myös hienosti asiaa omassa blogissaan

Ehkä asiaa voisi hienovaraisesti pintaa raapaisten verrata iki-hienoon käsinkirjoitettuun kirjeeseen ja sähköpostiin. Ehkä paperisessa kirjassa on samanlainen persoonallisuuden tuntu. Se on todella oma kirja omassa hyllyssä oli hylly sitten järjestyksessä tai ei. Paperisesta kirjasta saa todellakin sähköisen skannaamalla. Ja aika usea kirjailija taitaa lähettää käsikirjoituksensa kustannustoimittajalle. Ja tästä syntyy paperinen versio.

Amerikkalainen kirjailija Paul Sweeney sanoi joskus seuraavaa: ”Tiedät lukeneesi hyvän kirjan, kun se loputtua tuntuu siltä kuin olisit menettänyt ystävän”.

Kiitos vielä kaikille mukanaolleille!

ALATI

joulu9

Joskus se jysähtää kipuna. Helpottavana ajatuksena. Kun on hetkeksi unhoittanut, jättänyt taka-alalle, ja kuulee ohimennnen, eikä ehkä sittenkään niin sattumalta jotain asiaa liittyvää. Kun miettii menneitä, muistoja jotka yhä uudelleen yrittää tuoda tähän hetkeen. Huomaa haaveilevansa.

Rakkaudesta. Siihen mikä pysyy, eheyttää ja kasvaa ja alati muuttuu. Ja on tuossa muutoksen syklissään tai kehässään tai spiraalissan silti läsnä. Kirjoittaminen.

KAHVILA MABILLON

marras25

Joskus kauan sitten tuli eteeni kahvila, johon olin tutustunut lukemalla Satu (Mikan tytär) Waltarin Kahvila Mabillon. Kahvilaan törmäsin sattumalta Pariisissa. Jopa etsimättä ja hakematta ajatuksella: Kun olen siitä lukenut, tahdon sen myös löytää. Kaikki mielikuvani rapisivat kadulle tai eteeni kuin romahtanut korttitalo tai paketillinen sokeria. Katsoin yli 20 vuotta sitten tuota kahvilaa ja ajattelin  samalla lukemaani kirjaa: Ei, eivät ne vain sovi yhteen. Se oli elävä kahvila, kuten kahvilat tapasivat Pariisissa olla kadehdittavasti jo silloin. Kahvila oli mielestäni aivan liian hieno, verrattuna  millaiseksi sen kirjaa lukiessani ajattelin. Ajatuksisani kahvilassa olivat mustat seinät, hieman hämyinen valaistus ja mustat kiiltävät puutuolit. Vaan  eivät sopineet mielikuva ja todellisuus sitten lainkaan yhteen keskenään.

Harmittavan ristiiriitainen tunne siitä vain tuli. Enkä ole löytänyt vieläkään sanaa kuvaamaan kirjan kahvilan ja katukahvilan välisiä eroavaisuuksia. Sitä vain huomaa määrittelemättömästi, kun ei se noin ole.

Miten minä nyt tähän päädyin? Usein tapaa ihmisen, johon yrittää liimata adjektiivi- tageja tai ajatuksia: Hän ei varmaan koskaan tee niin tai noin. Voi hyvänen aika: onneksi sitä on useimmiten ihan metsässä tuollaisten ajatustensa kanssa. Tutustumisessa kuulemma määräävät ensimmäiset kaksi minuuttia. Joskus on niin. Joskus ei, josta on ristiriitaisen hämmentynyt olo. Ja silloin ihmiseen tutustuminen vaatii ihmisiän. Onneksi. Ja sen tähden pidänkin tästä runosta:

”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”

Tommy Tabermann

Muistattehan äänestyksen täällä. Aikaa ensi sunnuntaihin 12.00 saakka.