Myrsky puhaltaa lävitse sielun.
Otan vastaan viheltävät varjot.
Puolet ajastani elän mustaa tarua,
totuutta joka läpäisee kasvoni.
En uskalla enää sanoa,
sillä valta sanoihini,
se on jollakin toisella,
jota pelkään ja vihaan.
Olen vieras haavoissani.
Parannan ne tuhannella
kosketuksella, haaveella.
Vain minun omillani.
Ja kuitenkin keskenkasvuisen
läsnäolo vaatii jatkamaan.
Runotorstai haastaa kirjoittamaan hulluudesta.
Runon alku on mahdollisuus. Runon loppu on toive. Runous on tapa katsoa maailmaa, nähdä kadonneet ja näkymättömät maisemat uudelleen. Jos kirjoittaisin matemaattisia kaavoja, tuskin olisin yhtä itseni ja näkymättömäni kanssa. Jos kirjoittaisin nuotteja, soittaisin liian hiljaa, eikä kukaan kuulisi. Kun kirjoitan runoja, näen itseni. Toiset ja hänet. Sinutkin.
*****************************************
Sinä olet pieni, koskematon,
ihan kuin haavanlehtiset alut keväällä
Ja valitset maan johon elät kirkkaat,
merkityt varjosi ja niistä voi poimia
kirjoittaja ymmärtäen hetken viivähdyksen
Ja runon vihreät ja raskaat luomet
antavat katsoa maailmaa
silmillä, jotka uskaltavat rakentaa
hentoisen haavanlehden ja puun niiden
varreksi.
Runotorstain 200. haaste: runo
”Voitte kirjoittaa runon runosta, runonkirjoittamisesta, runoideasta tai vapaavalintaisesta aiheesta. Liittäkää halutessanne mukaan lyhyt suorasanainen selitys siitä, mitä runojen kirjoittaminen teille merkitsee tai miten rakennatte runonne, miten haasteet inspiroivat teitä kirjoittamaan, mistä runo lähtee syntymään. Tarkoitus on pohtia runon kirjoittamisen merkitystä itselle. Pohdinnan voi tietysti kirjoittaa haasterunoonkin ja jättää selostukset pois. Aihe voi kuulostaa hankalalta, mutta sen tarkoitus on haastaa teitä miettimään runojen kirjoittamisen merkitystä itsellenne.”
Vierailin siinä metsässä unessani. Metsä oli väriltään keltainen, aivan kuin kaikki auringon valo olisi päässyt oksien välistä maahan saakka. Hiljaa lepäsivät ajatukseni keltaisessa valossa, elävä tunne sinisen ulottumisesta uneeni. Hiljaa hieroin silmiäni kun heräsin ja aamu oli valkea, tuntematon. Enkä halunnut palata metsään koskaan.
Runotorstai haastaa kirjoittamaan tunteesta.
Tässä viime aikoina, menneen syksyn tuhatkerroksisen väsymykseni jälkeen, olen pohtinut symboleita. Symbolit ovat joskus käsityskyvyn yläpuolella. Yksi on usein yksi, mutta usein jotain muuta. Minä pidän enemmän siitä ”jotain muuta.” Yksi on yksin niin ehdoton.
Lasten piirustuksissa on usein aurinko. Johtuuko se siitä, että se auttaa näkemään. Peittää möröt ja pelot vuoteen alle. Tai elämä on vain lapsena noin kirkasta. Ehkä se tarkoittaa myös olemassaoloa? Muistatteko laulun: saahan aurinko olla, saanhan olla minäkin. Minä pidän siitä, tai pidin. Nyt en ole kuullut vuosikausiin.
Sanotaan lintujen tuovan kuoleman. Sanotaan uuden oven aukeavan kun entinen sulkeutuu. Ihmismielen kerrostuneisuus kätkee enemmän kuin todellisuudesta tiedämme. Silloin aurinko on liikaa. Kerrostumiin kannattaa tuoda valaistusta himmeällä liekillä: mikään ei erotu liikaa, kaikki on sopivan harmaata kunnes kerros on peitetty niin tutuilla esineillä, että valoa kannataa lisätä. On sittenkin turvallista.
Minkä haluaa peittää, mitä haluaa tuoda esiin. Itselle kuluneet ja käyttökelvottomiksi osoittautuneet valot tai huonekalut, ei niitä kannata laittaa kierrätykseen. Mutta jos on onnistunut ummehtuneen ja vanhan muokkaamaan ja suunnittelemaan uudemmaksi kantamalla sisään avoimia ovia tai tuomaan tuliaisina naurun tyrskähdyksiä: silloin voi hiukan hymyillä.
Vahvuus ja vajaat peilit veivät sen mitä oli,
ja itselle jäi koottavaksi nurkasta postikortteja matkalta Tukholmaan
kun musiikki katosi lumipenkkojen alle
kun käsketään näyttää mitä on
saa kerätä myöhään varoen ja ahnaasti rakastamalla kalliita hetkiä.
Kasvattaa niitä kuin särkevä kivi peilikuvia.
Pelkäen rikkovansa yhä uutta toivoa
pelkäen rikkovansa sen mikä läpi vihreyden alkaa aina kasvaa.
*************************************
Runotorstain 185. haaste: Ahneus
voisinpa kirjoittaa vaaleisiin varjoihin
niiden kahdentuessa puoliyöllä
omat maailmanterveiseni
tulessa polttaa kolme kirjettä
ja kolkkojen metsien vetiset varjot
maailman palaessa yhä uudelleen
ei siihen mistä lähti matkalleen
vaan vienojen kutsujen allekirjoituksiin
tervetulleiden käsien rentoihin halauksiin
kuinka katsovat käsiesi liikkeet
minun katseeni autiutta
olen piirtänyt kerroksien varjot
katseellani joka kosketti naurua
hiljaisten kyynelten lämmittäessä
omaa katuani
*********************************
Runotorstai haastaa kirjoittamaan 182. seuraavasta: mahdoton paikka
Olisipa jossain kirjasto,
lainasto ajatusten takamailla,
siellä tietopalvelu naisille,
jotka osaavat kysyä vain,
mitä tehdä kun en tiedä mitään,
heille ei ole muuta valintaa kuin vain sanoa en tiedä mitään.
Sellainen kirjasto, että voisi kysyä,
mitä sinä teit kun kaiken olet nähnyt,
mutta vähemmän elänyt kuin näkemäsi,
kun elämäsi on pienissä sanoissa,
kysyvissä ja rukoilevissa ja pyytävissä katseissa,
niihin katseisiin haluaisit vastauksen,
ja pelkäät lukea sen toisten silmistä,
sillä hekään eivät tiedä,
miksi elämä on välillä kurjuuden kuppiloita,
petettyjä unelmia ja vihattuja odotuksia.
Mitä tehdä kun ei saa vastauksia?
On vain vastaus en tiedä mitään.
Eihän minun tarvitsekaan. Tietää. Eihän?
Runotorstai haastaa 181. hokemalla ”en tiedä mitään”, ja tämä sopi hyvin iltani tunnelmaan. Tänään. Ja se kesti vain hetken. Onneksi.
Katse kulkee, samoaa lakeja ja astelee hiljalleen huippu huipulta eteen,
kunnes kohtaa viivan, joka erottaa maailman maaksi ja ilmaksi, pysähtyy ja hakee suuntaa oikealta ja vasemmalta ja pysähtyy jälleen, palaa hiljalleen taakse, kunnes kohtaa sen joka katsoo. Se, joka silloin on.
Runotorstaissa (178.) ja Valokuvatorstaissa (178,) mietitään asioita eteenpäin.
Oli-ilo pomppia jokaisessa joen kivessä,
askel hyppy eteenpäin näin tuonkin kiven tuossa noin,
yli vaan ja hop tähän kuuluu liplatus olen polleana ilosta
kovin juurakkoinen tuttu metsäpolku,
yli tienreunan jos toisenkin,
vaellella omissa mielihaaveajatuskuvissa
katsella tutut punaiset metsät ynnä kaikki vihreät sienet,
ja valkoiset ajatukset
enkä unohda että kotijuurakkometsäpolut ovat vihreämmät
kuin maailman pihamaat.
**************************************
Runotorstain 174. haaste: Ilo
Aamu tervehtii hiljalleen.
Uskallus ja vesi lepää,
taivas lepää veden yllä.
Veden läpi kirkonkellojen myötäilevä kutsu,
kaste välähtelee aamun levossa,
juhannuksen nimi vihreä ja valkoinen,
mittumaari ja valo.
Maisema lepää.
***************************************************
Runotorstai haastaa kirjoittamaan juhannuksesta.
JUHANNUS
Aamu tervehtii hiljalleen.
Uskallus ja vesi,
taivas lepää veden yllä.
Veden kantamana kirkonkellojen myötäilevä kutsu,
kaste välähtelee aamun levossa,
juhannuksen nimi vihreä ja valkoinen,
mittumaari ja valo.
Maisema lepää.
Tämä on SusuPetalin kommentin jälkeen korjattu. Ja jälleen muokkaus kannattaa…