piirsin viivan sinun eteesi
laskeudu ja lue, kerro
mitä vain että tiedän sinä olet jossain
hyvässä kohdassa emme ehkä enää tapaa
mutta pidän siitä millaisia sanoja minulle jätit
otan mukaani hymysi sen sinulta sain
niin paljon muistan, niin paljon mietin
niin paljon pelkäsin
Muista vain että kerran pidin sinut mukanani
sen ajan halusin sulkea lukita kirjoittaa
olisitko tiennyt kuinka paljon sanoja minulle annoit
nyt haluan kertoa ne jokaiselle
kiitos
Ihmiskunta lepäili suuren urakan jälkeen. Vasta oli ollut uusi vuosi, ja taivaalle oli ammuttu kaikki pahat toiveet, teot ja ajatukset. Vuosi kannattikin jo vaihtaa, sillä entiseen ei ollut paluuta. Ei ole ollut koskaan aiemminkaan. Niinpä uusi vuosi vaihdettiin sopivin väliajoin, jotta kesät olisivat kohdallaan ja talvet lumisia pohjoisessa. Tarkoituksena oli, että uutena vuotena saataisiin paljon uusia toiveita, monia pikku pettymyksiä saattoi kuitenkin olla, ja se tarkoitti toiveiden hautaamista. Siinä vaiheessa kun toiveita haudattiin, ihmiskunta oli jo pelon tuolla puolella.
Sillä vahingossa oli haudattu myös ihmisten sanainen arkku. Sitä ei löytynyt mistään. Se oli kadonnut tuhkavuonna. Arkkua etsittiin yhä. Oli viitteitä siitä, että arkku olisi mahdutettu hyvin pieneen tilaan. Siellä olisi vain toiveiden rakennusaineita. Peloista ei sanaisesta arkusta puhuttaessa mainittu koskaan mitään. Kun oli sanainen arkku ei ihmiskunnan tarvinnut pelätä.
Sanaisen arkun myötä haudattiin paljon. Juuri siitä johtuen ihmiskunta alkoi katsella itseään vain sisäänpäin palaten luoliin, joista aikoinaan lähdettiin. Ihmiskunnan sisäinen maailma välkkyi vihreitä neonvärejä maailman alusta asti, kauhua lisäsivät keltaiset säninkäiset. Luolien suulla riippuivat raskaat ja kosteat nauhat, joista vain heikko valonkaje pääsi läpi. Sanainen arkku alkoi unohtua, joskin rohkeimmat ihmiskunnat vilahtivat luolan suulla katsomassa ulos. Sitten nekin katosivat sisäisyyteensä.
Annu heräsi. Aamu oli jo näyttänyt parhaat puolensa. Tänään voisin tehdä maalaukseni valmiiksi, Annu tuumi. Hän oli tehnyt samasta kuvasta jo monta maalausta. Tai oikeammin se oli kopioimista. Hän yritti tehdä samanlaisen kuin hänen kalenterissaan oleva kuva.
Kuva hiipui Annun ajatuksiin aamulla. Kuvan puro solisi. Sen koivut odottivat viheriöimistään, veden violetinsini kisaili kilpaa keväisten orvokkien rinnalla. Annu tuumi orvokkien olevan kauneimpia kukkia, vaikka piti Annu kyllä valkoisista tulppaaneistakin. Mutta kevät, se halusi rinnalleen orvokit. Jostain syystä Annu oli hieman harmistunut. Ei, ei mitään kovin, tai no sittenkin. Kyllä Annu oli suuttunut ihan todella. Miksi orvokillakin on kasvot, vaan ei sinulla joka elät kanssani. Hän olisi halunnut maalata kasvot orvokkiin, siten että hän olisi todella pitänyt niistä. Nämä kasvot vain eivät taipuneet siihen mihin Annu olisi halunnut niiden taipuvan. Kasvot olivat ilmeettömät, suu sanoi ja kädet tekivät tekoja, joita kukaan ei olisi halunnut omiin kasvoihinsa. Surun juonteita, ikävän harmaita unia, kyyneleitä. Ja pahinta eli pelkoa ja epäluottamusta toisiin.
Ja se jota Annu lopulta vihasi, oli hänen maalauksensa. Kopio, jota hän toisti kasvoillaan. Aina samat aamut, aina samat kerrotut sanat. Annu, hän olisi halunnut maalata ihan eri tavalla. Ehkä pesen kankaan ensin, ehkä sitten osaan maalata siihen oman kuvani. Ja niin Annu teki. Vihreää oli vielä liikaa. Pesen uuden kankaan ja laveeraan maalauksen siniseksi. Ja se oli Annun oma väri, sinisen eri sävyt orvokista puroon, taivaasta tummaan sinisamettiin.
Annu istui ystäviensä kanssa iltaa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan heitä niin hyvin, että olisi osannut sanoa millaisia ystävät olivat, kun hän oli poissa. Ja olivatko he sittenkään niin erilaisia, sitä Annu ei tiennyt.
Hiljainen, hiljaisin naisista. Annu ajatteli että hänen miehensä rakastaa tätä naista enemmän kuin mitään muuta. Hänen hiljaisuuttaan ja rauhallisuuttaan. Katja oli nainen, joka hiljaisuudellaan jäi varjoon, piiloon keskustelun ja tapahtumien jatkuvaan vilinään. Ja yksi heistä, hän oli nainen joka rakastaa, virheettömästi ja täydesti ihmisiään.
Ja meitä on niin monta, joilla on jo menneemme, joilla olemme koskettaneet tai viiltäneet toistemme menneitä, ohut värähdys ja mikään ei sellaisenaan enää palaa. Ei tähän hetkeen, eikä tulevaan. Se kaikki on ollut, eletty ja kasvanut erilaisten vuosien vihreään hämärään. Annu puki ylleen takkinsa ja sanoi että täytyy lähteä.
On niin helppoa, kun tiesi mitä Hän odotti. Vuosikausia Annu oli kysyvä ja mietti, millaisen hänen elämänsä tulisi olla, jotta Hän katsoisi Annua silmillään ja ajatuksillaan sillä varmuudella, joka herää kun tietää itse tehneensä oikein, ja huomaa myös haluavansa lukea tämän toisten katseista ja ajatuksista. Ja joskus Annu voi lukeakin: heidän tietämättään.
Kun Annu ei tiennyt, mitä Hän odotti ja vaelsi ihmisten välisessä äänettömässä virtauksessa saarena, ruohomattona jolla ei ollut juuria, ei lintuja rakentamassa pesiään puiden latvustoihin, oli vain rakentamaton, kelluva saari joka vihreyttään tervehti jokaista rantaa ilolla. Kunnes virtaus kutsui jälleen, ja Annu hakeutui merikotkien siipien väliin, uiden tuhansia sanoja tyhjäksi ja pesten karttaansa tiimalasissa, joka pienenä ja ajattomana valutti hiekkaa silmiin.
On niin helppoa, kun tietää mitä Hän haluaa ja tietää myös, että Annu ei sitä koskaan voi hänelle kantaa lahjana tai uhrauksena tai elämänä, joka olisi rusetti tai sinetti heidän välillään. On niin helppoa, kun tietää että hänessä ei ole mitään millä vastata tuohon odotukseen, ja jos vastaisikin hänellä ei olisi nimeä eikä omaa aamua itselleen, eikä toista iltaa unelmilleen.
Katse kulkee, samoaa lakeja ja astelee hiljalleen huippu huipulta eteen,
kunnes kohtaa viivan, joka erottaa maailman maaksi ja ilmaksi, pysähtyy ja hakee suuntaa oikealta ja vasemmalta ja pysähtyy jälleen, palaa hiljalleen taakse, kunnes kohtaa sen joka katsoo. Se, joka silloin on.
Runotorstaissa (178.) ja Valokuvatorstaissa (178,) mietitään asioita eteenpäin.
Tänään haluan kertoa itselleni sadun. (Jos sinä haluat olla mukana kuuntelemassa, ole toki.) Sadut kuuluvat kaikille.
Kuule, nyt se kertoo itsensä. Millaisena sinä sen kuulet? Minusta siinä oli tähtiä, kuin pieniä keijuja. Oli siinä vihreääkin. Nyt, hyvää yötä.
Annu, 9 vuotta
Olen siis tässä, Annun tarinan nainen ajatteli. Tässä on hyvä olla. Pehmeä, elokuinen ilta vierellä. Sade on lakannut. Ei enää pisaroita, oli vain elokuisen illan vastaanottavainen tyyneys. Niin monta elokuuta. Monta muuta kuukautta, mutta vain yksi on elokuu.
Annu piirsi sanoja hiljaa. Jotain oli unohtunut pois, jotain mikä oli vierittänyt pimeää ylle, jo ennen kuin syksyn sateet alkoivat. Jotain oli jäänyt pois, eikä Annu tiennyt osaisiko enää kertoa tarinaa vailla pimeää. Minä yritän, Annu ajatteli. Minä todella yritän.
Annu kirjoitti hieman lisää: nainen käveli auton sivulle, aukaisi oven ja istui kuljettajan paikalle. Hän käynnisti auton. Nainen katsoi peruutuspeiliin, autoja ei näkynyt, ja hän ajoi eteenpäin. Tie oli tyhjä ja kiiltävä sateen jäljiltä. Vasemmalle jäänyt risteys oli hiekkainen ja vesilammikot läikehtivät tummina peileinä. Nainen ei niihin enää heijastunut.
Annu yrittää kirjoittaa ihan vähän: pienin hiipivin, mutta houkutuksesta pyörähtelevin sanoin. Annulla olisi teille tarina kerrottavana: sellainen tarina, joka oikeastaan alkaa ihan sattumalta, tuosta noin vain, etukäteen varoittamatta. Mutta Annu ei kerro tarinaa koskaan valmiiksi, sillä hän ei voinut sitä jatkaa. Eikä tiedä halusiko jatkaa, tietääpähän vain, että hänellä on täydellisen kurja olo. Tiedättehän sellainen, jossa autoa ajaa nainen, ja auton tuulilasia viuhtovat puhtaaksi melkoisella vimmalla ja vauhdilla tuulilasinpyyhkimet; vettä tulee ja vielä sopiva musiikkikappale kaupanpäälle. Jotta varmasti sattuisi ja koskisi.
Annu päättää antaa naisen ajaa eteenpäin. Eteenpäin siksi, että tarinakin liikkuisi. Eteenpäin siksi, että paljon yöpysähdyksiä ja mustia kumarassa käveleviä hahmoja jäisi taakse. Sateeseen. Tai ainakin sateeseen, koska jos olisi käynyt toivottua enemmän, hahmot eivät olisi koskaan tulleetkaan naisen mukaan. Heistä jää vain varjot, mustat liukuvat varjot, kuin valuva sametti ja siihen maalatut punaiset nuotit. Annu pysäyttää auton tarinassa. Nainen kävelee auton eteen, ja nojaa käsivarret suorina konepeltiin. Hän hengittää katkonaisesti, kääntyy eteenpäin ja istahtaa konepellille. Hän peittää kasvot käsillään. Sade on hieman tauonnut.
Hemmetin hemmetti, nainen ajattelee. Tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Koko tarina alusta loppuun olisi voinut olla toisin. Mutta olisinko silloin tässä?
Hän istui kasvot merelle päin. Tämä kaikki on nyt minun. Hän tunsi itsensä kovin surulliseksi. Niin paljon teimme työtä. Niin paljon yritimme. Se mitä unohdimme, oli todellinen tahtomme. Voisipa pyöräyttää ajan pyörää, hän ajatteli.
Yksinäinen ja avuton pilvi heijastui mereen. Pilven valkoisuus muuttui sineksi, väreeksi kuuman auringon alla. Yhtä yksinäinen kuin minäkin, hän ajatteli. Hän ei heijastu mihinkään, hänelle ei ole menneisyyttä, sillä menneisyys oli huuhtoutunut pois, ilman hiekkaakin. Oli vain tulevaisuus, hän mietti. Hän heitti mereen kiven, joka vajosi nopeasti kaukana rannasta. Minun maailmassani ei ole ketään. Tässä maailmassa ei ole enää yhtään ihmistä. Olen vain minä, hän ajatteli. Tulevaisuudessa. Hän laittoi makaamaan hiekalle ja katseli taivaan sinisyyttä, pilven valkoisuutta. Ihmisen aamut. Niitä on niin kovin vähän. Ja silti. Kun päivä laski viimeisen kerran, hän huomasi voivansa nousta. Oli jo pimeää, mutta se ei häntä haitannut. Hän oli noussut, kun päivä oli laskenut. Oli yö. Ja hän oppi laskemaan aamuja päästäkseen kotiin.