Pyysin teiltä lukijani aiheita 200. päivitystä varten. Sain monta hyvää aihetta. Sallan kehoitus kirjoittaa uudelle paikkakunnalle muutosta, siihen löytyi minulta jo valmis teksti. Liitän sen tähän. En ole unohtanut tätä tehtävää, mutta olen vain jostain syystä pitänyt blogiani syrjässä. En tiedä miksi, ei kai kaikkea tarvitse tietää;-) Mutta ensi viikolla kirjoitan aiheesta, jota yksi lukijani ehdotti.
KAHDEN KIRJAIMEN KYLÄ
– Minuus ja yhteisöllisyys
Kolme vuotta olen asunut kahden kirjaimen kylässä, Iissä. Sitä ennen asuin kaupungissa yli neljäkymmentä vuotta. Kaupunkielämä tuntui turvalliselta ja tutulta ja nuorena aikuisena halusin muuttaa Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Tai ainakin Helsinkiin. Siitä ei koskaan tullut mitään, mikä minusta on riemastuttavan hyvä, nyt.
Muutettuani Iijoen rannalle olen ammentanut sanoja Iijoesta, olen repinyt juuriani irti Oulusta. Juurtuminen vaati minulta pitkäänkin taivaltamista, ja matkantekoon liittyi kaukokaipuuta siihen, mitä en ole aiemmin tavoittanut, mutta jonka olemassaolosta olen haaveillut. On kuin olisin ollut ikuisella matkalla, enkä koskaan pääsisi perille tai takaisin kotiini.
Mietin, onko tärkeämpää asiaa ihmiselle kuin oleminen sinut oman historiansa kanssa, oman asuinpaikan kokeminen kodiksi. Minulle se tarkoittaa sitä, että voin kaupungissa käytyäni ajaa taloni pihaan, avartaa ajatukseni kaikelle minkä edessäni näen. Iijoen virtaavan veden sinisyyden tai talvimaiseman puhtauden. Sen minkä näen, on sinisempi kuin taivas ja puhtaampi kuin pilvet.
Suunnitellessani muuttoa pois tutusta kotipaikasta tulin usein katsoneeksi elämääni katse sisällepäin kääntyneenä, mutta uudelle paikkakunnalle muuttaessaan jouduin kääntämään ajatukseni ulospäin. Kuinka paikkakuntalaiset ottavat minut, uuden kotiutujan vastaan? Ja miksi läheiseni ihmettelivät sitä, että muutin kaupungista näin pieneen kylään? Ensimmäiseen kysymykseeni löydän vastaukseni ajan myötä, ja se vastaus on minulle lienee helpompi kestää, kuin läheisilleni muuttopäätökseni. Paikkakuntalaiset ovat ylpeitä kunnastaan ja ymmärtävät hyvin, minkä tähden kaupungissa asunut haluaa täällä elää ja asua. Läheisilleni muutto vaatii heiltä vuosien sopeutumisen. He yhä uudelleen ja uudelleen kysyvät puhelimessa: olenko kotona, johon vastaan kyllä. Uusi kysymys kuuluu, Iissä vai? No kyllä, kun tämä on minun kotini.
”Missä se on, kun yksikään joka sen kokee, ei voi olla kokematta sitä kaikille?” Mirkka Rekola kysyy. Ihminen tarvitsee toista, jotta voisimme yhdistää sen, mikä meille kaikille on yhteistä. Yhteisöllisyys on eräänlainen yhteinen näkymätön ja näkyväkin maasto, jossa kaikki toimivat saman, usein hyvinkin piilotetun tavan myötä yhdessä. Sellaiseen yhteisöllisyyteen on vaikea astua vieraalta paikkakunnalta tulleena, ja joutuu hakemaan paikkaansa. Vaikeaksi asian tekee se, jos on asunut itselleen vieraassa yhteisöllisyydessä lapsuudestaan asti, tai jos joutuu itselleen hyvin vieraaseen kulttuuriin. Tuohon maastoon voi kadota ja eksyä, olla hukassa vaikka toisia ympärillään näkeekin. Muuttoliike vahvasta yhteisöllisyydestä poispäin avaa ihmettelyä moneen suuntaan. Heille jotka jäävät, heille jotka jäävät.
”Perinteisten yhteisörakenteiden katoaminen voi joidenkin käsitysten mukaan merkitä yhteisöllisyyden katoamista, yksilöllisyyden ylikorostumista. Joskus ihminen tarvitsee tällaista: yksilönä ja ihmisenä. Voimakkaat yhteisörakenteet saavat aikaan sen, että yksilöllisyys katoaa, ja ihminen joutuu mukautumaan sellaisiin yhteisöllisiin rakenteisiin ,joihin hän ei todellisuudessa haluaisi kuulua.” Tämä on hyvä kuvaus yhteisöllisyydestä, jonka löysin internetistä.
Voimakkaat yhteisörakenteet aiheuttivat minulle sen, että jouduin todellakin mukautumaan elämään ja arvoihin, joita en olisi todellisuudessa halunnut elää, enkä toteuttaa. Iissä on riittävästi minulle tilaa olla sinut itseni kanssa. Minulle perinteisten yhteisörakenteiden katoaminen oli tarpeen, ja käytännössä se tapahtui muuttona Oulusta Iihin.
Mitä muuttaminen saa aikaan yhteisöllisyydessä? Vaikeus on siinä, että olen muuttanut Oulusta Iihin, ihmisenä ja yksilönä. Ajatusteni reunalla ajattelin muuton tarkoittavan sitä, kuinka Iissä on tietty tapa olla eli oma yhteisöllisyytensä, joka on erilainen kuin Oulussa. Mietin kovin ennen muuttoa, kuinka sopeudun pienen kunnan elämään. Ajattelin, että Iissä moni tuntee toisensa. Se juuri tuntui pahalta olla Oulussa, kun jokainen kadunkivi tai kadunkulmaus räjäyttivät silmilleni sellaisen muistojen paletin, josta aistin sen, kuinka minä en tähän kaupunkiin kuulu, enkä hengitä vapaasti. Iissä todellakin moni tuntee toisensa, mutta Oulussa en tuntenut itseäni enkä toisia.
Yhteisöllisyyteen ei juuri vaikuta paljon se, olenko minä muuttanut Iihin vai en. Mutta yhteisöllisyys vaikuttaa minuun täällä avaten vapauden, Oulussa se vaikuttaa murtaen hengityksen. Täällä minulla on tilaa olla myös luovuuteni kanssa sinut.
Ii on kahden kirjaimen kylä. Mikä olisi kirjoittavalle ihmiselle mieluisampaa kuin asua kirjaimissa? Kaksi i-kirjainta vie ajatukset englannin kieleen, I ja I. Kaksi minää vie ajattelemaan yhteisöllisyyden vahvaa merkitystä. Minä-Minä –asenne ei kanna kovin kauas, ja sen tähden pidän sanasta me. Iin yhteisöllisyys on sen historiassa, joessa ja uitossa. Muuttaminen tarkoittaa omien rajojen, sekä entisen asuinpaikan yhteisöllisyyden unohtamista ja uuden kotikunnan yhteisöllisyyden oppimista ja tunnustelemista. Oulussa yhteisöllisyys oli minä ja he, heidän mielestään minä ja me. Iissä yhteisöllisyys on historia ja luonto, ja molemmat olen kokenut vastaanottavaisiksi.
Muuttaminen etäännyttää. Se saa menneisyyden näkemään historian elettynä ja koettuna, ajasta joka joskus oli, mutta ei koskaan enää palaa. Sen ajan voi jättää menneisyyden kaupunkiin. Se löytyy kaupungista kuolleeksi hakattuina kivinä, lapsuuden muistoina, nuoruuden vaativina vuosina.
Oma historia on voitava joskus jättää taakse. Se voi tarkoittaa pakenemista, halua unohtaa sekä toivetta siitä, että voisi itse muuttua toisenlaiseksi jossain, se toisenlainen on vieras ja kaukainen, ja itsensä tähden niin saavuttamaton. Muutto ei saa olla itsetarkoitus, eikä ainakaan seuraavien ajatusten varassa roikkuva: Siellä kaikki on aina hyvin. Siellä voin aloittaa elämäni alusta. Ei. Ei tällä tavalla. Vaan siellä voin jatkaa elämääni aiempaa paremmalla tavalla. Siellä voin olla kysyvänä, ihmettelevänä ja sanoa kunnassa asioita hoitaessani: tällainen käytäntö on minulle uutta, opettelua tämä minulle on. Ja kysyä myöskin: elämäkö se näin raikas? Parhaimmillaan muutto tekee tämän.
Muuttaessa ei ole tarkoitus aloittaa uutta elämää: uskon ettei elämän aloittaminen uudelleen ole edes mahdollista. Uudenlaisen elämäntavan aloittaminen mahdollistaa ja vaatiikin arvojen ja itselle tärkeiden asioiden tarkistamista. Se kun usein taitaa sattua sopivasti juuri keski-iän keskellä myllertäville. Ajattelen, että minulla on vielä monta vuotta elämää jäljellä, ja pohdin haluanko todella viettää ne kuunnellen toisten odotuksia ja toiveita, vai haluanko tehdä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä ja arvokkaita. Kuten oma hyvinvointini.
Tunnen Iin kodikseni. Nautin kun luen Antti Hyryn kuvausta Olhavasta, hänen kuvaustaan paikallisista rautakauppiaista. Nautin tuntiessani meren läsnäolon ja metsän vihreän huoneen. Ii ja Oulu ovat muutaman kymmenen kilometrin päässä toisistaan, ja tuo etäisyys on riittävä, ja sellaisena helpottava. Minun ei tarvitse lähteä kaupunkiin kuluttamaan aikaa, kun oma elämäni on täällä. Mutta asuu minussa silti vielä pieni kaupunkilaishiiri: kaupungin liikkeet houkuttavat viettämään kaupunkilomapäiviä. Akateeminen kirjakauppa Oulussa kutsuu samalla ihastuttavalla kuiskinnalla kuin Helsingin Akateeminen lapsuuden kesälomilla.
Entä jos olisikin toisin? Jos en olisi koskaan kotiutunut Iihin, ja jos Oulussa asuminen tuntuisi edelleen siltä, että joudun elämääni selittelemään toisille enemmän kuin tarpeen. Mitä tuntisin nyt? Mitä ajattelisin nyt? Ajatus kauhistuttaa ja pelottaa. Olen kiitollinen, että nyt on näin. Oulussa olin yksinäisempi, vihasin kaupunkia muistojeni tähden. Iissä pidän itsestäni, en vihaa itseäni elämäni tähden. Oma elämäni on läsnä enemmän kuin omassa synnyinkaupungissani. Entä jos Iissä tuntisin itseni enemmän vieraaksi ja kävijäksi, jonka merkitys Iille olisi pelkästään siinä, että Maistraatissa osoitetietojeni päivittäjä olisi vain kirjannut uuden osoitteeni rekisteriin. Ja myöhemmin eli nyt, olisin joutunut taas muuttamaan, tällä kertaa Iistä etelään. Tampere houkutti ensimmäistä kertaa vuosi sitten todella paljon. Helsinki kutsui jälleen. Monesti kuulin lempeän lauseen ystäviltä ja sisareltani: kattele vielä vuosi, ja päätä sitten. No, katselu kannatti.
Minun ei tarvitse enää muuttaa. Ei etelään, ei kaupunkiin, ei toiselle paikkakunnalle. Olen muuttanut 40 vuoden aikana kahdeksan kertaa, joista seitsemän Oulun alueella. Seitsemän on maaginen luku. Ja kahdeksan on tämänhetkisen ikäni numeroiden yhteenlaskettu summa. Ja Iissä on kaksi kirjainta. Kahdeksan ja kaksi on yhteensä kymmenen, ja kun luvusta jättää nollan jättää pois, on tuloksena yksi. Yksi koti, yksi elämä ja näistä muodostuvat tämänhetkiset arvot.
”Mitä minä täällä teen? Olen kadottanut elämäni tänne.” Kirjoittaa Mirkka Rekola osuvasti jälleen. Oulussa elämäni kadotin, niin että se kaarsi jokaisesta kadunkulmasta vastaan. Ja kadotin sen myös Iihin, niin että sillä ei ole sillä tavalla merkitystä täällä. Iistä löydän sen varmemmin kuin kulkisin mietteissäni kaupungissa ajatellen: ei minulla vielä ole elämääkään.
”Ihminen etsiytyy siihen, mikä voi hahmottaa hänet, edellyttää hänet.” Kirjoittaa Mirkka Rekola uskollisena hienolle ajatusmaailmalleen. Huomaamattani etsiydyin tänne Iihin. Nyt olen kotona. Kotini maisema on minussa. Olen hahmoakin enemmän, enemmän kuin ihminen vesisateen ryöpsytyksessä joka piirtää ihmisen rajat. Minä olen täällä, rajani ovat edellytys olemassaololleni. I ja I, sinä olet sinä, ja minä olen minä. Kahdessa kirjaimessa.
Rekola, Mirkka. 2009. Tuoreessa muistissa kevät. 4.p. WSOY. Juva
