Archives

ILTA

Annu istui ystäviensä kanssa iltaa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan heitä niin hyvin, että olisi osannut sanoa millaisia ystävät olivat, kun hän oli poissa. Ja olivatko he sittenkään niin erilaisia, sitä Annu ei tiennyt.

Hiljainen, hiljaisin naisista. Annu ajatteli että hänen miehensä rakastaa tätä naista enemmän kuin mitään muuta. Hänen hiljaisuuttaan ja rauhallisuuttaan. Katja oli nainen, joka hiljaisuudellaan jäi varjoon, piiloon keskustelun ja tapahtumien jatkuvaan vilinään. Ja yksi heistä, hän oli nainen joka rakastaa, virheettömästi ja täydesti ihmisiään.

Ja meitä on niin monta, joilla on jo menneemme, joilla olemme koskettaneet tai viiltäneet toistemme menneitä, ohut värähdys ja mikään ei sellaisenaan enää palaa. Ei tähän hetkeen, eikä tulevaan. Se kaikki on ollut, eletty ja kasvanut erilaisten vuosien vihreään hämärään. Annu puki ylleen takkinsa ja sanoi että täytyy lähteä.

UUDEN VUODEN TYHJYYS

Aamulla ajatuksissani erikoinen otus, Salamanteri,  kävi vilkkaasti tämän vuoden kalenteriini kiinni. Suorastaan tarrautui, selasi kiireen vilkkaa jokaisen viikon ja kuukauden  lävitse. Ja huomautti mokoma räikeän värikkäästi vielä, että eihän täällä ole yhtään mitään. Kalenterissani. On vain avoimia kellonaikoja, joista voisi ne sovittua pujahtaa ystävyyden maailmaan tai luomaan uutta tekstiä tai vain varata ajan itselle.

Salamanteri loi pelottavan ammottavuuden tälle vuodelle. Vuosi pitäisi elää, mennä eteenpäin. Ja niinpä päätin heti  rajata elämäni lähimpään mahdolliseen sovitukseen: elän ensin vain tammikuun.  Kyllä ne loput 11 kuukautta tulevat sieltä joko Salamanterin häntänä tai huomaamattani.

Vuoden sovittelu uusien ja aiempaa parempien aikojen parissa  lohduttaa minua. Kun mennyttä vuotta voi selata taaksepäin kiitollisena niistä uskomattoman ihanista ihmisistä joihin olen tutustunut, ammottaa uusi vuosi tyhjyyttä täynnä. Olen jälleen alussa. Jälleen kalenteri tyhjänä. Ajoista. Uusista mahdollisuuksistani. Ja se on oikeastaan aika mukavaa.

ALATI

Joskus se jysähtää kipuna. Helpottavana ajatuksena. Kun on hetkeksi unhoittanut, jättänyt taka-alalle, ja kuulee ohimennnen, eikä ehkä sittenkään niin sattumalta jotain asiaa liittyvää. Kun miettii menneitä, muistoja jotka yhä uudelleen yrittää tuoda tähän hetkeen. Huomaa haaveilevansa.

Rakkaudesta. Siihen mikä pysyy, eheyttää ja kasvaa ja alati muuttuu. Ja on tuossa muutoksen syklissään tai kehässään tai spiraalissan silti läsnä. Kirjoittaminen.

ETEENPÄIN (KÄYNTI HORISONTISSA)

Katse kulkee, samoaa lakeja ja astelee hiljalleen huippu huipulta eteen,
kunnes kohtaa viivan, joka erottaa maailman maaksi ja ilmaksi, pysähtyy ja hakee suuntaa oikealta ja vasemmalta ja pysähtyy jälleen, palaa hiljalleen taakse, kunnes kohtaa sen joka katsoo. Se, joka silloin on.

[album: http://www.raila.fi/wp/wp-content/plugins/dm-albums/dm-albums.php?currdir=/wp/wp-content/uploads/dm-albums/huippu/]

Runotorstaissa (178.) ja Valokuvatorstaissa (178,) mietitään asioita eteenpäin.

VALOKUVAKANSIO

Annu viimeisteli valokuvakansiotaan. Hän oli laittanut ensimmäiseen kolmannekseen kuvat, joita hän vierasti. Hän ei halunnut alkaa katsoa tarinaansa uudelleen ja uudelleen alusta. Siispä hän kuvitti albuminsa alun kymmenkunta sivua mustalla ja valkoisella, välittämättä siitä, että musta-valkoinen ajattelu ei kanna hedelmää vuosiksi eteenpäin vaan saa kaiken olemaan vihreää, punaista. Nuo neljä  värisuoraa punaisesta vihreään ja mustasta valkoiseen riittivät. Ristiksi asti.

Entä kansion keskikohta?  Pimeän rajamailla, tähtien yleisönä, niin että Annu luuli että kuu ja aurinko ovat vaihtaneet vuoroaan. Valoisinta oli siten yöllä, koska hän ei nähnyt ja suurimmaksi osaksi sen tähden että hän ei halunnut nähdä mitään. Hän sai olla pimeässä. Yöt olivat pimeitä, Annun maailma oli yhtä pimeä. Siten mikään ei koskenut niin paljon, sillä ei ollut valoja joihin verrata. Ei aurinkoa kirkumassa ajatuksissa. Hän halusi kuitenkin kertoa tähdet ja kuun, hän halusi kertoa auringonlaskut ja nousut niin moneen kertaan, että hän itsekin uskoisi niihin.

Kuinka sittenkin kaikki olisi kohdallaan. Kun viimeiseen kymmeneen sivuun mahtuisi tuhatvuotinen lehti, kuinka viimeiseen saataisiin kerrottua tulevaisuuden haparoivat kurkistukset tähän hetkeen. Tulevaisuudesta saapuu harvoin mitään todellista. Mutta tänään voi tehdä tulevaisuutta lähemmäksi meren kosketusta, tehdä lähemmäksi aaltojen käyntiä rantahietikolla. Koskettaa. Tulevaisuus. Tule. Vain.